Viikon sana täyttää kymmenen vuotta tänä keväänä. Tapahtuman kunniaksi olemme poimineet joka vuodelta yhden sanan, ja lukijat saavat äänestää luettelosta suosikkiaan. Äänestäneiden kesken arvotaan kymmenen kirjapalkintoa ja sadan euron lahjakortti Särkänniemeen; lahjakortin voi käyttää huvipuistossa tai Näsinneulan ravintolassa. Valitse siis suosikkisi seuraavista vaihtoehdoista: 2013 poliittinen puhe, 2012 genetiivi, 2011 Angry Birds -kuva, 2010 Kela-Kerttu, 2009 viiva, 2008 nettiväki, 2007 kuntakieli, 2006 tietoyhteiskuntabingo, 2005 eTampere, 2004 copypastewriter ja 2003 googlaus. Äänestä alla olevalla verkkolomakkeella, lähetä sähköpostia tai täytä kuponki koulutustilaisuuksissa. Suosikkisana julkistetaan 10. kesäkuuta, ja arvonnan voittajiin otetaan sen jälkeen yhteyttä sähköpostitse. Onnea!

Yleistajuistaminen on aina kuulunut tehtäviini, ja pidän työtä tärkeänä. Siihen on suhtauduttu akateemisissa piireissä aika ajoin ristiriitaisesti, mutta nyt asenteet ovat muuttumassa. Uutta arvostusta välittää muun muassa tuore teos Tieteen yleistajuistaminen, jonka mukaan toiminnan tavoitteena on ”onnistunut vuorovaikutus muiden kuin kyseisellä tieteenalalla toimivien kanssa”. Kirjan 14 artikkelissa käsitellään tieteellisen ja yleistajuisen jännitettä, median kohtaamista sekä yleistajuista kirjoittamista ja puhumista. Johanna Vaattovaara kannustaa tieteentekijöitä etsimään tutkimuksestaan näkökulmaa suuriin ajankohtaisiin kysymyksiin. A.-P. Pietilän mukaan yleistajuistaja taiteilee vakavan asian ja kepeän esitystavan välillä ylläpitääkseen yleisön kiinnostuksen; asioita on yksinkertaistettava, kärjistettävä, henkilöitettävä ja dramatisoitava. Krista Varantola muistuttaa yleistajuistamisen etiikasta − myös lehtijutuissa ja oppikirjoissa on annettava tunnustus alkuperäisen idean esittäjälle. Markku Löytönen haluaa, että tietoteksti tarjoaa monta ”lukupintaa”: mahdollisuuden selaamiseen, kuvien katseluun, tiedonhakuun ja lähilukemiseen. Suosittelen Tieteen yleistajuistamista silläkin uhalla, että asiat on saatettu lukea jo aiemmista julkaisuista.

Kuuntelin SITE 2013 -paneelin, joka käsitteli verkkokansalaisuuteen kasvattamista. Verkkokansalainen toimii verkossa eettisesti, tuntee verkkoaineistot, hallitsee medialukutaidon ja verkkovuorovaikutuksen. Panelisti Joke Voogt määritteli osaamisen tasoja: passiivinen käyttäjä ymmärtää mistä on kyse, aktiivinen osaa itse käyttää, kokenut hallitsee vuorovaikutuksen, ja tehokäyttäjä osaa myös vaikuttaa verkossa. Käytännön verkkokansalaistaidoista voisi esittää myös muutaman toiveen: Kun opettajat huomaavat virheen Wikipediassa, he voisivat valittamisen sijasta korjata sen. Opiskelijat puolestaan saisivat katsoa muitakin lähteitä kuin Googlen ensimmäisen osuman. Toimittajien kannattaisi unohtaa yleistykset ”nettiväki” ja ”verkkokansa”, varsinkin jos otanta on poimittu oman lehden keskustelupalstalta. Yrittäjät luopukoot kömpelöstä piilomainonnasta sosiaalisessa mediassa ja myykööt mieluummin avoimesti. Lukijoiden on yleensä turha kiihtyä blogikirjoittamiseen kuuluvasta kärjistyksestä, ja bloggaajat taas kärjistäkööt taiten. Tyylikästä on mielestäni kunnioittaa isyysoikeutta ja mainita alkuperäinen lähde, jaettiinpa aineistoa Twitterissä, Facebookissa tai missä hyvänsä.

Viime viikolla osallistuin Site 2013 -konferenssiin New Orleansissa. Useissa esityksissä katsottiiin taakse- ja eteenpäin tavalla, joka toi mieleenOsmo A. Wiion toteamuksen siitä, että muutosta yliarvioidaan lyhyellä aikavälillä ja aliarvioidaan pitkällä. Teknologian opetuskäyttö on pioneerien mielestä lisääntynyt hitaasti, mutta ennen pitkää opetus mullistuu sen ansiosta varmasti. Vahvaa tukea antoivat pääpuhujat Milton Chen ja Paul Kim näkemykselle, jonka mukaan opetuksen on liityttävä tosielämään: sen on oltava tarjolla aina kaikkialla eri välinein, ei ainoastaan koulurakennuksessa. Verkossa on tarjottava helppo virikkeellinen alusta itseorganisoituvaan toimintaan, ja oppijat järjestävät itse opetusta toisilleen. Jos muodollisia suorituksia tarvitaan, niiden kriteerit määritellään tarkasti etukäteen. Tulevaisuudessa ne saattavat Paul Kimin mukaan käydä tarpeettomiksi, sillä arviointi siirtyy vertaisoppijoille, jotka antavat onnistuneesta panoksesta suosituksia verkkopalveluissa; hän itse antoi avoimeen joukkokurssiinsa osallistuneille LinkedInissä suosituksia todistuksen lisäksi. Mariana Patru Unescosta kantoi huolta maantieteellisistä ja sukupuolten välisistä digitaalisista kuiluista, joita vastaan voidaan käydä mobiilioppimisen keinoin. Opetus ei voi jäädä esidigitaaliselle aikakaudelle, vaan digiajan opettajien on kehitettävä omaa osaamistaan ammatillisissa verkkoyhteisöissä.

Luin Antti Hautamäen ja Pirjo Ståhlen kirjan Ristiriitainen tiedepolitiikkamme. Siinä todetaan, että yliopistot elävät markkina- ja tiedelogiikan ristipaineessa. Yliopistoa ei pitäisi nähdä pelkästään talouden tukijana, vaan sillä tulisi olla laaja sivistystehtävä. Filosofi Martha Nussbaumia siteeraten tekijät toteavat, että talous ja tekniikka eivät yksin takaa hyvinvointia, vaan humanistisia aineita tarvitaan opettamaan demokratiataitoja. Kirjan keskeinen ajatus on, että yliopiston pitäisi entistä aktiivisemmin vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen ja tarttua sellaisiin ongelmiin kuin ilmastonmuutos, ikääntyminen ja kestävä hyvinvointi. Näiden vaikeiden ongelmien ratkaisu ei onnistu yksinomaan tieteenalakohtaisella tutkimuksella vaan sen lisäksi on käytettävä ongelmalähtöistä tutkimustapaa, jossa tarvitaan usean tieteenalan yhteistyötä ja sidosryhmien mukaan ottamista. Suomen kaltainen pieni maa ei pysty kilpailemaan samoilla keinoilla hallitsevien angloamerikkalaisten yliopistojen kanssa, koska niiden voimavarat ovat moninkertaiset; Harvardin vuosibudjetti on 3,7 miljardia ja Helsingin yliopiston 830 miljoonaa. Tekijöiden mukaan Suomen pitäisi siksi valita oma tiensä ja profiloitua tiedemaaksi, jonka yliopistot keskittyvät ratkaisemaan monitieteisesti ihmiskunnan isoja ongelmia.

Radiotoimittaja soitti paavin valinnan aikaan ja kysyi, mistä tulee ilmaus kardinaalivirhe. Olisi tehnyt mieli kertoa värikäs tarina katalasta kardinaalista, joka käänsi Euroopan historian kulun valitsemalla väärän paavin. Valitettavasti sanojen alkuperä vain harvoin tarjoaa kovin yllätyksiä juonenkäänteitä. Tässäkin tapauksessa Kielitoimiston sanakirja toteaa yksikantaan, että kardinaalin merkitys yhdyssanojen alkuosana on yksinkertaisesti ’pää-, perus-, keskeinen, tärkeä, merkityksellinen’. Kovin tavallinen ei suomen kardinaali tässä ei-kirkollisessa merkityksessä ole, sillä sanakirja mainitsee vain kardinaaliluvut, kardinaalikalat ja kardinaalilinnut. Englannin cardinal on adjektiivina hiukan laajemmassa käytössä: Googlessa cardinal error saa osumia 94 000, cardinal principle179 000 ja cardinal rule jo 688 000 osumaa. Kaikki kardinaalit ovat tietysti peräisin latinasta, sieltähän tunnetusti tulevat sekä kardinaalihyveet (cardinal virtues) että synnit (cardinal sins).

Kustannustoimittajan kirjaan kannattaa tutustua, jos työnkuvaan kuuluu toimittaminen tai vain yksinkertaisesti pitää kirjoista esineenä. Se käy nimittäin esimerkiksi sekä visuaalisesti että sisällöllisesti laadukkaasta kirjasta. Painoasu on hillityn harmoninen ja täyttää mainiosti kirjoittajiin kuuluvan Markus Itkosen kirjatypografialle asettamat vaatimukset. Sisältönä on parikymmentä oivaa artikkelia, jotka käsittelevät kustantamista, toimittajan työtä, kirjaa artefaktina sekä kirjojen markkinointia. Lopun laajassa liiteosuudessa esitellään vielä kustannus- ja käännössopimuksen malli, korjauslukumerkinnät ja toimittajan tarkistuslista. Kirjan toimittaja Teijo Makkonen kertoo, että kustannustoimittajaksi ei ole varsinaista koulutusta vaan työ opitaan käytännössä. Osaamisen ydintä on kustannuspäätöksen tekeminen, vakuuttaa Harri Haanpää. Hänen mukaansa päätös perustuu kykyyn erottaa merkityksellinen merkityksettömästä; hylkäys on työn arkea, sillä 99,5 % päätöksistä on kielteisiä. Käsikirjoituksen tarjoajalta helposti unohtuu, että kustantamo on yritys ja kirja myyntituote. Arto Tuokko laskee, että kirjaa on myytävä parituhatta, ennen kuin kustantaja pääsee omilleen − ja useimmat kirjat eivät yllä tähän. Iltalukemisiksi Timo Tulisalo suositteleekin kustannustoimittajalle kirjojen lisäksi myyntitilastoja.

Pari viikkoa sitten päättyi toimittajaopiskelijoiden kielikritiikki. Kaiken kaikkiaan ajoissa palautettuja juttuja oli 83, joissa sanoja 21 871 ja merkkejä välilyönteineen 181 504. Oikeakielisyys oli hallinnassa erinomaisesti, ainoastaan pilkkuvirheitä kertyi mainittavasti eli 59. Niistä suurin osa liittyi ja-sanan pilkuttamiseen, jota koskevat säännöt tuottavat vaikeuksia kaikkien alojen kirjoittajille. Huomautuksia merkitsin eniten (143) liikasanaisuudesta: toistosta (60), turhista sanoista (44) ja liian pitkistä ilmauksista (39). Epäsopivaa sanaa kommentoin 55 kertaa, mutta vielä useammin tuli kehuja oivallisesta sananvalinnasta. Kieli-iloa tuottivat vaihtelevat verbit (naljailla, suksia, kismittää, noukkia) ja tuoreet sanat (asennetehdas, huru, hikikomori, kolttu, leivontanero, länkytys, tonnin tyllit). Yleisesti ottaen opiskelijoiden kielitietoisuus oli kiitettävää: yksityiskohtaista palautetta kielenkäytöstä toivottiin ja omia heikkouksia seurattiin valppaasti. Kielelliset valinnat olivat useimmiten harkittuja, ja ne pystyttiin perustelemaan. Virkistävää työskennellä kielivalioiden kanssa!

Lauantain Hesarissa Ville Blåfield vertaili kahta poliittista puhekulttuuria kahden presidentin, Niinistön ja Obaman puheiden pohjalta. Antti Mustakalliota ja Jussi Lähdettä siteeraten hän toteaa, että Niinistö puhuu suomalaiseen tapaan virastokielisesti ja etäisesti. Asiat esitetään passiivisesti etäällä omasta itsestä ja tosielämästä, kun taas Obama käyttää sanoja ”minä” ja ”me”. Miksi suomalaisen poliitikon on sitten piilotettava itsensä? Viime viikolla esittelemässäni Tutkijan kirjassa entinen kansanedustaja Rosa Meriläinen kirjoittaa, että Suomessa poliittisesti uskottava esittäminen on imitoimista, koska meillä on varsin jäykkä käsitys oikeanlaisesta puheenparresta. Ollakseen uskottava poliitikon on näyteltävä erityisasiantuntijaa ja pyrkimykset on naamioitava puolueettomaksi ei-poliittiseksi asiantuntijapuheeksi. Persoonan piilottaminen ei itse asiassa kuitenkaan luotettavuutta lisää, vaan juuri puhujan ja hänen pyrkimyksiensä näkyminen.

Ostin taannoin kirjamessuilta Tutkijan kirjan ja luin sen viime viikolla. Se avaa tutkijan työelämää kolmen teeman ja 26 artikkelin voimin. Kirjoittajina on uran eri vaiheissa olevia tutkijoita väitöskirjantekijästä emeritusprofessoriin. Teoksen idea toimii hyvin: se avaa kiehtovasti ja välillä sarkaistisestikin alan hiljaista tietoa. Tutkijantyön olosuhteita kuvaa hyvin Joel Kuortin ja Tapio Rissasen mainitsema pätkätutkijan japanilainen lakko: ”työtä on tehdään varmuuden vuoksi aina vain enemmän, koska milloinkaan ei tiedä, mikä on kylliksi”. Anneli Anttonen ja Jorma Sipiläsuitsivat aloittelevan tutkijan maailmanvalloitusintoa toteamalla, että konservatiivinen tiedemaailma ei ota rohkeita avauksia riemulla vastaan. Julkaistuksi saa varmimmin tekstin, joka tuo pienen täsmennyksen johonkin viime aikoina keskusteltuun kysymykseen. Konferenssiesitys hyväksytään Pirjon Nikanderin mukaan todennäköisimmin, jos otsikko kuulostaa kiinnostavalta mutta ei liian nokkelalta; houkuttimiksi siihen kannattaa sijoittaa konferenssin teemaan liittyviä sanoja. Tutkijan kirja antaa viitteitä siitä, että tieteellinen kirjoittaminen on uudistumassa: tutkijan oma ääni ja tutkimusprosessin vaiheet erehdyksineen saavat nykyisin näkyä lopputuloksessa.