Viime viikolla keskusteltiin kärkevästi oppikirjojen avoimesta julkaisemisesta. Miksi aiheeseen suhtaudutaan niin tunteenomaisesti? Avointa julkaisemista voidaan tarkastella ainakin kahdesta näkökulmasta. Olen ollut mukana kirjoittamassa sekä kaupallista että avointa aineistoa. Suomen tietokirjailijoiden aktiivina tiedän, että yhdistyksen jäsenistä moni ansaitsee toimeentulonsa kirjoittamalla ja jotkut opettajat ovat ryhtyneet päätoimisiksi oppikirjailijoiksi. Tieto- ja oppikirjailijan työ on ammatti siinä kuin toimittajankin, ja se saisi myös elättää tekijänsä. Toisaalta niin kirjailijalla kuin opettajalla on lupa tehdä vapaaehtoistyötä, ja saahan hän lahjoittaa tekijänpalkkionsa vaikka hyväntekeväisyyteen. Oman kokemukseni perusteella kaupalliset materiaalit ovat avoimissa työryhmissä tuotettuja viimeistellympiä, koska apuna saa käyttää useita ammattilaisia. Mutta avoimesti tuotettu materiaali voi olla käyttäjän tarpeiden kannalta riittävän hyvä samaan tapaan kuin Wikipedia tai verkkosanakirjat. Tyylikäs esimerkki uudesta toimintatavasta on kampanja, jossa tutkijat itse alkoivat levittää vapaasti verkossa artikkeleitaan pdf:nä avoimen julkaisemisen marttyyrin Aaron Swartzin muistoksi.

Uusimman kirjani käsikirjoitus alkaa olla valmis, ja olen pohtinut sen kustannustapaa. Vaihtoehtoja on kolme: kaupallinen kustantaja, käsikirjoituksen myynti jatkokäyttöä varten koulutusorganisaatiolle tai julkaiseminen oman yrityksen nimissä. Kaupallisen kustantajan leivissä tulot olisivat parhaimmillaan viitisentuhatta euroa. Jos taas myyn käsikirjoituksen kokonaishinnalla sitä koulutuksissa käyttävälle organisaatiolle, saan hiukan vähemmän, mutta tulo ei olisi riippuvainen myynnistä. Jos sen sijaan yritykseni vastaa kustannuksista, maksan painosta kuusituhatta euroa, teen toimitus- ynnä myyntityön itse, mutta itse myös pidän tulot. Perjantaina tapaamani tuttava esitti kiinnostavan laskelman viime vuonna julkaisemastaan kirjasta: painos 2 000 kappaletta, painotyö ja taitto 7 000 euroa, myyntitulot vuoden lopussa 44 000 euroa. Hyvä tulos syntyi siitä, että tekijä löysi organisaatiot, jotka ostivat kirjaa satojen erissä eikä yksittäin. Niin tai näin, kirjoittamalla on yleensä vaikea ansaita palkkaansa, sillä kaunokirjailijan mediaanitulo on Suomessa 2 000 euroa vuodessa ja tietokirjailijakaan taida juuri parempaan kirjoittamalla yltää.

Postiluukusta kolahti maailmanlopun viikolla ”Tilanne päällä − kriisit ja viestintä”. Opuksen on julkaissut viestinnän ammattilaisten yhdistysProCom, ja siinä on tusina parin kolmen sivun artikkelia. Useissa jutuissa kehotetaan luotaamaan yleistä mielipidettä − myös sosiaalisessa mediassa. Ulrika Romantschuk toteaa Nielsenin tutkimusta siteeraten, että ihmiset luottavat vertaisviestintään: ystävien tuotesuosituksiin uskoo 92 prosenttia ja sosiaalisen median käyttäjäarvioihin 70 prosenttia. Sosiaalisen median seuraaminen auttaa yrityksiä myös tunnistamaan kriisinpoikasia ja reagoimaan niihin nopeasti. Päivi Sihvola huomauttaa, että yrityksissä viestinnällisen tutkan ulkopuolelle jäävät helposti pienen kokoluokan asiat − ihmisiä kuitenkin liikuttaa enemmän Vehviläisen asunto kuin miljardien osakesalkut. Sosiaalinen media on hyvä mielipiteiden luotaamisen väline ja toimii erinomaisesti myös kriisiviestinnässä, mutta sitä käytetään vielä melko vähän ja suhtautuminen on ristiriitaista. Sosiaalinen media olisi omiaan monipuolistamaan yrityksen palautepiiriä, sillä niin kuin Leena Brandt kirjoittaa: ”Jos kuuntelee vain omia kamuja tai Rotary-veljiä, ei pysy maailman menossa mukana.”

Viestintävirasto antoi viime viikolla leikkimielisiä ohjeita joulutervehdyksistä. Parasta ohjeissa oli, että kaikissa toivotuksissa ”joulu” oli kirjoitettu kerrankin oikeaoppisesti pienellä alkukirjaimella. Jos kirjoittaa tekstin itse, voi pitäytyä perustoivotuksissa, vaikka vastaanottaja arvostaa myös vaihtelua. Olen ennen joulua toivotellut sähköposteissa ”hyvää joulunaikaa” ja ajatellut sen kattavan joulupyhien lisäksi epämääräisen ajanjakson ennen ja jälkeen. Sanakirjan mukaan joulunaika kestää kuitenkin vain aatosta loppiaiseen, mutta jouluaika taas tarkoittaa ajanjaksoa adventista loppiaiseen. Vastaisuudessa on siis parasta toivotella joulukuun alkupuolella hyvää jouluaikaa ja vasta aatonaattona siirtyä joulunaikaan. Entäs kuinka pitäisi merkitä nimet valmiiksi painetun toivotuksen alle? Suosin nimien kirjoittamista ilman mitään lyhenteitä (Terv. Maija, T: Maija). Jos välttämättä haluaa toivotella, kannattaa kirjoittaa sanat kokonaan (Terveisin Maija, toivottaa Maija). Hyvää joulunaikaa kaikille lukijoille!

Tällä viikolla on keskusteltu houkuttelevista sanoista. Uutisessakiinnostaviksi sanoiksi listattiin sinä, ilmainen, koska, välittömästi, uusi. Aiemmissa selvityksissä on todettu, että samantyyppisiä sanoja sisältäviä viestejä myös jatkolähetetään eniten Twitterissä. Mittasin itse taannoin verkkosivujen uutisnostojen houkuttelevuutta ja hämmästyin, kuinka suuri merkitys oli sanojen konnotaatiolla; sanoillahan on sekä denotatiivinen eli sanakirjamerkitys että konnotatiivinen eli lisämerkitys. Taustaltaan hyvin erilaiset lukijat kiinnostuivat säännönmukaisesti sellaisista jutuista, joiden otsikot ja alkurivit sisälsivät konkreettisia ja konnotaatioltaan myönteisiä sanoja: lounas, myyjäiset, edullinen, nuoret, maukas, joulu. Sen sijaan lukuhalut lopetti tehokkaasti hallintokieli ja vierassanat: kansalaisohjaus, senioribarometri. Lukijoita voi siis houkutella parhaiten vaikeidenkin asioiden äärelle tutuilla arkielämän myönteisillä sanoilla.

Online Educan kiinnostavin anti ei tänä vuonna liittynytkään verkko-oppimiseen vaan vaikuttamiseen. Steve Martin puhui innostavasti suostuttelun taidosta, josta hänellä itsellään oli vakuuttavia näyttöjä. Työskennellessään veroviranomaisten kanssa hän teki loistavaa tulosta muuttaessaan uhkailevat karhukirjeet suostutteleviksi. Uusituissa kirjeissä kerrottiin, miten useimmat maksavat veronsa täsmällisesti, mitä verojen maksaminen ajallaan säästää ja mitä hyvää säästyneillä rahoilla voidaan tehdä. Martinin mukaan ihminen laumaeläimenä toimii sosiaalisten normien mukaisesti eli samoin kuin muut, vaikka ei sitä tiedosta eikä tunnusta. Jos siis halutaan vaikuttaa käyttäytymiseen, on kerrottava konkreettisia faktoja ihmisistä, jotka käyttäytyvät toivotulla tavalla. Esimerkiksi hotellissa pyyhkeiden uudelleenkäyttö lisääntyi 26 prosenttia, kun niihin liitetty viesti kertoi − ympäristövaikutusten sijaan −, että useimmat muutkin vieraat tekevät niin. Merkittävä suostuttelukeino on myös pyytää ensin ihmisiä tekemään pieniä oikeansuuntaisia tekoja, jotka sitouttavat heidät asteittain toivottuun toimintaan. Entä millainen sitten pitäisi olla suostuttelevan viestin sävy? Läheinen ja persoonallinen.

Ensivaikutelmani eilen päättyneestä Online Educa Berlin2012 -konferenssista on myönteinen. Isoista linjoista jäi parhaiten mieleenMichael Barberin puhe tulevasta muutoksen lumivyörystä, josta on jo pinnan alla selviä merkkejä yliopistomaailmassa. Yliopisto-opetuksen kustannukset ovat nousseet satoja prosentteja, mutta samaan aikaan tutkinnon merkitys työelämässä on vähentynyt, esimerkiksi Englannissa yliopistotutkinnon suorittaneita oli viime vuonna työttömänä enemmän kuin saman ikäluokan ei-akateemisia nuoria. Suositut avoimet massiiviset verkkokurssit MOOCit uudistavat toimintatapoja, mutta niiden rahoitus on vielä ratkaisematta. Tämän hetken tilannetta voi luonnehtia Robert Cummingsin sanoin: MOOCit eivät tee meistä rikkaita, mutta ne voivat tehdä meistä kuuluisia. Toinen suosittu isokirjainlyhenne konferenssissa oli VUCA (volatility, uncertainty, complexity, ambiguity), jolla kuvataan nykyisen toimintaympäristön epävarmuutta ja mutkikkuutta. Menestykseen tässä ympäristössä tarvitaan näkemystä ja joustavuutta. Suomalaiset olivat muuten taas hyvin edustettuna Berliinissä − ulkomaalaisia osanottajia tuli eniten Englannista, toiseksi eniten Hollannista ja kolmanneksi eniten Suomesta.

Viikonloppuna oli Suomen tietokirjailijoiden syyskokous. Yhdistyksessä on 2 900 jäsentä, ja se on Suomen suurin kirjailijajärjestö. Yhdistyksellä on tärkeä merkitys tietokirjallisuuden tukijana, sillä mikään muu taho ei tue tietokirjailijan luovaa toimintaa. Yhdistys myöntää vuosittain apurahoja parin miljoonan verran, jakaa tietokirjapalkintoja, esimerkiksi Warelius-palkinnon, ja on myös mukana rahoittamassa juuri viime viikolla jaettua Tieto-Finlandiaa. Varat apurahoihin ja palkintoihin tulevat Kopioston perimistä kopiointikorvauksista, jotka tilitetään kollektiivisesti yhdistykselle eikä yksilöllisesti tekijöille; kollektiivinen korvausjärjestelmä on käytössä Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Islannissa. Pienellä kielialueella tietokirjojen myynti jää helposti tuhanteen kappaleeseen muutamia menestysteoksia lukuun ottamatta, siksi tukea omakieliselle kirjallisuudelle tarvitaan, tulipa raha kopioinnista, lainauskorvauksista tai muusta lähteestä.

Onko lukeminen vähentynyt? Ei, jos uskomme Lukemisen tavat -kirjaa, joka pohjautuu 8–30-vuotiaiden suomalaisten mediankäyttöä ja lukutottumuksia selvittäneeseen tutkimukseen. Lukuaika ei ole vähentynyt, mutta lukemisen tapa on muuttunut. Nykyisin luetaan enemmän lyhyitä verkkotekstejä ja sosiaalisen median päivityksiä, mutta vähemmän pitkiä keskittymistä vaativia tekstejä. Toisaalta uuteen lukemistapaan liittyy aktiivinen vuorovaikutus ja oma sisällöntuotanto. Kirjan mukaan nykynuorten mediankäyttöä on vaikea kiinnittää mihinkään yhteen viestimeen, vaan sitä luonnehtii usean välineen samanaikainen käyttö. Erilaiset lukijatyypit heijastelevat eri sukupolvia: printterit arvostavat painettua sanaa, nettisukupolven tuottajat kirjoittavat blogeja ja jakavat sisältöjä, kirja-hifistitihannoivat kirjoja mutta tuntevat verkon toimintatavat, kommunikaattorit ovat tyypillisiä digiajan viestijöitä ja mikserit yhdistävät sisällöntuottajan sekä viestijän roolit. Olisi kiusaus jaotella lukijatyypit suoraviivaisesti iän mukaan, mutta luulen, että lukutapaan vaikuttavat pikemminkin koulutus ja ammatti. − Luin muuten tämänkin kirjan 175 sivua näytöltä, vaikka se tutkimuksen mukaan oli epätodennäköistä.

Viikolla Matti Apunen ihasteli Hesarissa avoimia kansainvälisiä verkkokursseja otsikolla Maalaisyliopiston loppu. Kolumni herätti keskustelua verkossa ja myös omalla ”maalaisyliopiston” kurssillamme, jonka aiheena oli verkon käyttö opetuksessa. Myönteisinä asioina pidettiin sitä, että verkko-opetus nousi esiin ja resurssit sen myötä ehkä lisääntyvät. Hyvä seikka on myös se, jos suomalaiset innostuvat joukoittain osallistumaan avoimiin verkkokursseihin MOOCeihin, joita nykyisin järjestävät alan pioneerin George Siemensin ohella monet tahot, esimerkiksi Coursera, edX ja myös Helsingin yliopisto. Minua jutussa häiritsi hiukan taustan ohuus, mitä kommentoitiin myös verkkokeskusteluissa. Ensinnäkin verkko-opetusta on hyödynnetty juuri ”maalaisyliopistoissa”, joiden ongelmia paikasta riippumaton osallistuminen on ratkaissut. Toiseksi opetuksessa toiminta ja vuorovaikutus toimivat usein verkossakin paremmin pienissä paikallisissa ryhmissä, mutta silti siihen voidaan liittää − ja on myös liitetty − huippupuhujien luentoja. Kolmanneksi huomiota kiinnitti sen ”luotettavamman” median tapa poimia esimerkit googlaamalla ja jättää lähteet taustoittamatta sekä linkittämättä. Onneksi haku nyt sattui osumaan pitkään alalla toimineen Heli Nurmen blogiin, ja Facebookissa hän kommentoikin kolumnia yllättyneenä: ”Ne viittaa minuun, vautsi!”