Posti toi Jaakko Kilpeläisen tuoreen Ansaittu julkisuus -kirjan, jossa oman väitöskirjanikin on ollut lähteenä. Heti kirjan alkulehdillä on napakka tietoisku Suomi-mediasta. Suomessa on

• aikakauslehtiä 3 230
• sanomalehtiä 295
• radiokanavia 149
• televisiokanavia 48 maksutonta, 43 maksullista.

Päätoimisia journalisteja on Suomessa arviolta 9 000. Heistä viitisen tuhatta työskentelee lehdissä ja kolmisen tuhatta sähköisessä mediassa.

Sisältöön vaikuttaa itsesensuuri – ja mainostaja

Kiinnostavaa on Kilpeläisen pohdinta siitä, miten ulkopuolinen paine vaikuttaa toimituksellisiin ratkaisuihin. Hänen mukaansa suuret mainostajat eivät epäröi puuttua sisältöihin. Samoin joitakin poliitikkoja kuunnellaan herkällä korvalla, mikä tuo itsesensuuria. Tiettyjen kunnallisten hankkeiden arvosteleminen on suorastaan kielletty. ”Painostaminen ei kuitenkaan ole sillä lailla poliittista kuin media-alan ulkopuolella usein kuvitellaan”, Kilpeläinen summaa.

Uutismainen tiedote tuo mediahuomiota

Lehtijutuissa ja tiedotteissa kiinnostavuutta lisää ihmisen näkökulma. Tämä ajatus soveltuu mainiosti myös virkaviestintään. ”Kiinnostavuuteen voidaan vaikuttaa tuomalla kaukainenkin aihe lähelle lukijan elämää”, sanoo haastattelussaan uutispäällikkö Mikko Isotalo.

Ansaittu julkisuus -opastaa organisaatioiden viestintäammattilaisia kirjoittamaan tiedotteita, jotka saavat medianäkyvyyttä. Mitkä seikat sitten vaikuttavat journalistin päätökseen lukea tai olla lukematta tiedote? Kyselyn mukaan eniten vaikuttavat sisällön tuoreus (93 % kyselyyn vastanneista), selkeys (91 %) ja otsikon kiinnostavuus (88 %). Kilpeläisen haastattelemat mainitsivat seuraavia seikkoja: tiiviys, selkeys, neutraalius, asiassa pysyminen ja uutismaisuus. Harvinaisen vähän kiinnostaa otsikko KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ HÄLLÄVÄLIÄ OY:N TIEDOTE: Kirjamyynti kukoistaa, joka kertoo tiedotteen olevan tiedote ja sisältää vain lattean yleisen mainoslauseen.

Aina samat haastateltavat

Kirjan lopussa käsitellään spokespersonia eli puhehenkilöitä. Kyse on henkilöistä, joita toimittajat aina haastattelevat tietyistä aiheista. Samojen henkilöiden käytössä on kyse toisaalta toimittajan kiireestä ja laiskuudesta, toisaalta tuttujen haastateltavien sanavalmiudesta. Haastateltavaksi ei vaivauduta etsimään parasta asiantuntijaa vaan kilautetaan jollekin räväkälle mediapersoonalle. Esimerkiksi Esko Valtaoja sanoo päätyvänsä aina mediassa tieteen puolestapuhujaksi. Hän sanoo olevansa lehdille yhtä hyvä sisäänheittotuote kuin ilmaiset ämpärit kaupalle.

Ansaittu julkisuus päättyy tekijän oivallisen tilannetajuiseen kommenttiin: ”Tämän kirjan lisäksi kannattaa lukea muitakin viestintä- ja markkinointioppaita. Tai palkata joku, joka on lukenut niitä.”

Sain helmikuussa käsiini Jessikka Aron Putinin trollit (Johnny Kniga 2019). Tampereen pääkirjastossa varauksia oli tilaushetkellä 86, mutta seutulainauksella löytyi yksi vapaa kappale.

Putinin trollit kuvaa Venäjän informaatiovaikuttamisen neuvostohenkisiä toimintatapoja. Trollauksen ydintä ovat vastustajien häpäisy ja osatotuuksien sekä suorien valheiden levittäminen. Vaikuttaminen organisoidaan välikäsien kautta, joten alkulähde jää usein piiloon. Levityskanavina ovat YouTube ynnä muut somepalvelut, ja internetjätit eivät tunnetusti reagoi esto- ja poistopyyntöihin.

Yli 400-sivuinen opus on kirjoitettu käyttötekstin tapaan. Ammattitoimittajalta jutunkerronta etenee sujuvasti, mutta lukijana olisin toivonut hiukan riuskempaa rönsyjen karsimista ja selkeämpää rakennetta. Toisaalta asia on yksityiskohtineen ja sivujuonteineenkin kertomisen arvoinen. Ymmärrettävää myös on, että kirja haluttiin saada nopeasti julki aiheen ajankohtaisuuden takia.

Kirjalla on ollut valtavasti kysyntää, mutta kuinkahan moni kahlaa kokonaisuuden loppuun asti. Trollauksen tunnistaminen on kuitenkin tarpeellinen kansalaistaito, joten pikaoppaallekin olisi tarvetta.

PS. Koska kirjaa oli vaikea saada kirjastosta, aloin kuunnella sitä ensin äänikirjana. Kolmanneksen jälkeen tulin siihen tulokseen, että tämä kirja ei sopinut kuunneltavaksi, ei ainakaan minulle.