Ensivaikutelmani eilen päättyneestä Online Educa Berlin2012 -konferenssista on myönteinen. Isoista linjoista jäi parhaiten mieleenMichael Barberin puhe tulevasta muutoksen lumivyörystä, josta on jo pinnan alla selviä merkkejä yliopistomaailmassa. Yliopisto-opetuksen kustannukset ovat nousseet satoja prosentteja, mutta samaan aikaan tutkinnon merkitys työelämässä on vähentynyt, esimerkiksi Englannissa yliopistotutkinnon suorittaneita oli viime vuonna työttömänä enemmän kuin saman ikäluokan ei-akateemisia nuoria. Suositut avoimet massiiviset verkkokurssit MOOCit uudistavat toimintatapoja, mutta niiden rahoitus on vielä ratkaisematta. Tämän hetken tilannetta voi luonnehtia Robert Cummingsin sanoin: MOOCit eivät tee meistä rikkaita, mutta ne voivat tehdä meistä kuuluisia. Toinen suosittu isokirjainlyhenne konferenssissa oli VUCA (volatility, uncertainty, complexity, ambiguity), jolla kuvataan nykyisen toimintaympäristön epävarmuutta ja mutkikkuutta. Menestykseen tässä ympäristössä tarvitaan näkemystä ja joustavuutta. Suomalaiset olivat muuten taas hyvin edustettuna Berliinissä − ulkomaalaisia osanottajia tuli eniten Englannista, toiseksi eniten Hollannista ja kolmanneksi eniten Suomesta.

Viikonloppuna oli Suomen tietokirjailijoiden syyskokous. Yhdistyksessä on 2 900 jäsentä, ja se on Suomen suurin kirjailijajärjestö. Yhdistyksellä on tärkeä merkitys tietokirjallisuuden tukijana, sillä mikään muu taho ei tue tietokirjailijan luovaa toimintaa. Yhdistys myöntää vuosittain apurahoja parin miljoonan verran, jakaa tietokirjapalkintoja, esimerkiksi Warelius-palkinnon, ja on myös mukana rahoittamassa juuri viime viikolla jaettua Tieto-Finlandiaa. Varat apurahoihin ja palkintoihin tulevat Kopioston perimistä kopiointikorvauksista, jotka tilitetään kollektiivisesti yhdistykselle eikä yksilöllisesti tekijöille; kollektiivinen korvausjärjestelmä on käytössä Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Islannissa. Pienellä kielialueella tietokirjojen myynti jää helposti tuhanteen kappaleeseen muutamia menestysteoksia lukuun ottamatta, siksi tukea omakieliselle kirjallisuudelle tarvitaan, tulipa raha kopioinnista, lainauskorvauksista tai muusta lähteestä.

Onko lukeminen vähentynyt? Ei, jos uskomme Lukemisen tavat -kirjaa, joka pohjautuu 8–30-vuotiaiden suomalaisten mediankäyttöä ja lukutottumuksia selvittäneeseen tutkimukseen. Lukuaika ei ole vähentynyt, mutta lukemisen tapa on muuttunut. Nykyisin luetaan enemmän lyhyitä verkkotekstejä ja sosiaalisen median päivityksiä, mutta vähemmän pitkiä keskittymistä vaativia tekstejä. Toisaalta uuteen lukemistapaan liittyy aktiivinen vuorovaikutus ja oma sisällöntuotanto. Kirjan mukaan nykynuorten mediankäyttöä on vaikea kiinnittää mihinkään yhteen viestimeen, vaan sitä luonnehtii usean välineen samanaikainen käyttö. Erilaiset lukijatyypit heijastelevat eri sukupolvia: printterit arvostavat painettua sanaa, nettisukupolven tuottajat kirjoittavat blogeja ja jakavat sisältöjä, kirja-hifistitihannoivat kirjoja mutta tuntevat verkon toimintatavat, kommunikaattorit ovat tyypillisiä digiajan viestijöitä ja mikserit yhdistävät sisällöntuottajan sekä viestijän roolit. Olisi kiusaus jaotella lukijatyypit suoraviivaisesti iän mukaan, mutta luulen, että lukutapaan vaikuttavat pikemminkin koulutus ja ammatti. − Luin muuten tämänkin kirjan 175 sivua näytöltä, vaikka se tutkimuksen mukaan oli epätodennäköistä.

Viikolla Matti Apunen ihasteli Hesarissa avoimia kansainvälisiä verkkokursseja otsikolla Maalaisyliopiston loppu. Kolumni herätti keskustelua verkossa ja myös omalla ”maalaisyliopiston” kurssillamme, jonka aiheena oli verkon käyttö opetuksessa. Myönteisinä asioina pidettiin sitä, että verkko-opetus nousi esiin ja resurssit sen myötä ehkä lisääntyvät. Hyvä seikka on myös se, jos suomalaiset innostuvat joukoittain osallistumaan avoimiin verkkokursseihin MOOCeihin, joita nykyisin järjestävät alan pioneerin George Siemensin ohella monet tahot, esimerkiksi Coursera, edX ja myös Helsingin yliopisto. Minua jutussa häiritsi hiukan taustan ohuus, mitä kommentoitiin myös verkkokeskusteluissa. Ensinnäkin verkko-opetusta on hyödynnetty juuri ”maalaisyliopistoissa”, joiden ongelmia paikasta riippumaton osallistuminen on ratkaissut. Toiseksi opetuksessa toiminta ja vuorovaikutus toimivat usein verkossakin paremmin pienissä paikallisissa ryhmissä, mutta silti siihen voidaan liittää − ja on myös liitetty − huippupuhujien luentoja. Kolmanneksi huomiota kiinnitti sen ”luotettavamman” median tapa poimia esimerkit googlaamalla ja jättää lähteet taustoittamatta sekä linkittämättä. Onneksi haku nyt sattui osumaan pitkään alalla toimineen Heli Nurmen blogiin, ja Facebookissa hän kommentoikin kolumnia yllättyneenä: ”Ne viittaa minuun, vautsi!”

Ostin kirjamessuilta lehden vuodelta 2006, kun aiemman sivut alkoivat kovassa käytössä irtoilla. Kyseessä oli Kielikellon merkkejä käsittelevä teemanumero, joka on koottu samana vuonna ilmestyneen standardin pohjalta. Lehti on verraton apu kaikille työkseen kirjoittaville, sillä ohjeisiin on saatu mukaan visaisetkin tapaukset. Hyvä lähde se olisi ollut myös keskustelussa, jota viime viikolla käytiin ristikkomerkin # nimestä. Eri aloilla ja eri yhteyksissä on lupa tietysti kutsua merkkejä eri nimillä, mutta vakiintuneita nimityksiä tarvitaan ohjeissa, sanastoissa ja tietokirjoissa. Puhekielen risuaitojen ja kissanhäntien lisäksi tarvitaan myös tyyliarvoltaan neutraaleja ilmauksia. Kirjoittajat ovat usein epätietoisia seuraavien merkkien nimistä: ajatusviiva −, kenoviiva \, puolilainausmerkki ’, vinoviiva /, yhdysmerkki – ja ät-merkki @. Tarkkeiden nimistä kysytään seuraavia: akuutti-korkomerkki ´, gravis-korkomerkki `, sirkumfleksi ^, treema ¨ ja tilde ~. Sanakirjat ja ammattilehdet ovat digiaikanakin hyviä lähteitä.

Viime viikolla Suoran linjan toimittaja keräsi vinkkejä ysärisivuista. Idea on saattanut tulla Jaana Waarin opinnäytetyöstä, joka käsitteli verkkosivujen ulkoasua ajanjaksona 1996−2003. Oli suorastaan nostalgista tutkiskella noita alkuajan sivustoja, joiden parissa askaroimme itsekin, kun aloittelimme verkko-opettajien ja suunnittelijoiden kouluttamista. Sivustot olivat usein kirkkaanvärisiä ja epäyhtenäisiä. Yleensä sivu oli keskitetty selainikkunaan, ja eri sisällöt erotettiin raskailla palkeilla toisistaan. Kuvituksessa käytettiin valmiita symboleita ja kevyitä graafisia elementtejä valokuvien sijaan, koska hitaat internetyhteydet rajoittivat valokuvien käyttöä. Suuri osa sisällöistä − esimerkiksi valikot − tehtiin kuvina, joita oli hankala päivittää. Toisin kuin nykyään fontteina suosittiin päätteellisiä kirjasintyyppejä, lähinnä Timesia. Vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen tekstipainotteisuus lisääntyi, sisältönostot yleistyivät ja pysyvien elementtien paikka vakiintui, esimerkiksi logo siirtyi vasempaan ja haku oikeaan yläkulmaan. Näihin aikoihin julkaisujärjestelmät alkoivat yleistyä ja verkkosivujen ilme muuttui ylipäätään yhtenäisemmäksi. Historian tunteminen kuitenkin lisää ymmärrystä varhaisia sivustoja kohtaan, jotka nykyisin tuntuvat huvittavilta.

Eduskunnassa puheet ovat valmisteltuja, ja puhujat ovat yleensä kantansa valinneet jo ennen keskustelun avaamista. Ennakoitavaa muodollista etenemistä rikotaan satunnaisesti välihuudoilla, joista on hiljattain tehtytutkimus Turun yliopistossa. Tutkimuksessa selvitettiin, millaisia välihuudot ovat, kuinka paljon niitä esitetään sekä kuka huutelee ja kenelle. Eniten äänessä ovat kokeneet miesedustajat, ja kymmenen äänekkäintä huutaa yli puolet kaikista kommenteista. Kolmen kärjessä ovat Ben Zyskowicz, Jukka Gustafsson ja Erkki Pulliainen; naisia kymmenen kärkijoukkoon mahtuu vain kaksi, Liisa Jaakonsaari ja Sirpa Asko-Seljavaara. Huutojen sisältönä on ylivoimaisesti useimmin jokin aiheeseen liittyvä tosiasia tai sutkautus. Kokenut puhuja ei välihuudoista juuri piittaa, vaan ne on kohdistettu pikemminkin medialle ja sen kautta äänestäjille. Yleisölle välihuudot ovat kuitenkin kiinnostava keskustelullinen lisä, joka toimiakseen vaatii esittäjältään alkuperäisiä parlamentaarisia taitoja (ranskan parlement, parler ’puhua’).

Olen varaillut kymmenisen vuotta kaikki matkat verkossa ongelmitta. Törmäsin kuitenkin Ryanairin verkkosivuilla kikkailuun, jota tosikko voisi kutsua asiakkaan tietoiseksi harhauttamiseksi. Verkkolomakkeet rikkovat nimittäin tarkoituksellisesti käytettävyyssääntöjä. Ensinnäkin jos yhtiö myy säännöllisesti lentoja Suomesta, lomakkeet pitäisi olla saatavilla suomen kielellä. Toiseksi pelkän lennon ostajalla täytyisi olla oikopolku ohi lisämyyntien, joissa kielteinen valinta on vielä tehty mahdollisimman vaikeasti havaittavaksi. Esimerkiksi henkilötietojen jälkeen kysytään asuinmaata, ja kun valitset alasvetovalikosta Suomen, olet tullut ostaneeksi 15 euron vakuutuksen. Jos taas et valitse mitään, et pääse eteenpäin − valinta ”Ei matkavakuutusta” on piilotettu pitkän maaluettelon keskelle. Kun maksuvaiheessa huomaa lisäostojen hinnan ja palaa aiemmalle sivulle poistamaan niitä, valikko ei enää olekaan käytettävissä. Loppusummaksi tulee helposti ilman harhaostojakin kaksi kertaa etusivulla ilmoitettu tarjoushinta, kun siihen lisätään laukut, itse tehty lähtöselvitys, hallintokulut, EU 261 Levy -peruutusmaksu ja ETS-ympäristömaksu. Ei ihme, että Ryanairista tehdään eniten kuluttajavalituksia.

Olen lueskellut Pirkko Tiuraniemen kiinnostavaa väitöstutkimusta Hyvää yhteisöllistä verkko-oppimista jäljittämässä. Siinä on arvioitu lukiolaisten kirjallisuuskeskusteluja kognitiivisesta, sosiaalisesta ja ohjauksellisesta näkökulmasta. Tutkittavana oli neljä viiden oppilaan keskustelua, joihin osallistui lisäksi opettaja tai kirjastonhoitaja. Viiden ryhmissä aktiivisia keskustelijoita oli kolme, ja keskimäärin puheenvuoroja käytettiin 5,2. Suurin osa yhteensä 114 puheenvuorosta ilmensi kognitiivista läsnäoloa ja liittyi tutkivan prosessin vaiheisiin, joita ovat keskustelun käynnistys, tutkiminen, yhdistäminen ja ratkaisu. Yli puolessa puheenvuoroista oli viitteitä sosiaalisesta läsnäolosta: tunteiden ilmaisua, avoimuutta, itsestä ja meistä puhumista. Kiinnostavin tulos kuitenkin koski ohjauksellista läsnäoloa eli keskustelun organisointia ja asiantuntemuksen jakamista. Juuri asiantuntijan ohjaus nimittäin sai verkkokeskustelun etenemään ratkaisuun asti läpi koko tutkivan prosessin. Ohjaus tulee kuitenkin ajoittaa oikein, sillä ryhmän on annettava ensin edetä omassa päättelyssään mahdollisimman pitkälle. Tiuraniemen tutkimusta voi hyödyntää myös omien verkkokurssien vuorovaikutuksen arvioinnissa.

Senja “opettaa ruotsia” Larsen pyysi selvittelemään sanaa ylijakaminen. Sana on yleisimmin liitetty jatkuviin Facebook-päivityksiin ja oman elämän yksityiskohtien paljastamiseen. Tavallaan tuntuu, että sanan parhaat ajat ovat jo ohi, sillä overshare valittiin vuoden sanaksi jo 2008, jolloin Facebook-viestintä haki vielä rajojaan. Samaan aihepiiriin liittyy kohu yksityisviestien julkistamisesta. Suomessa asiasta kohistiin viime joulukuussa, ja nyt yksityisviestien on väitetty vuotaneen julkiselle aikajanalle Ranskassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa. Facebook on kummassakin tapauksissa vastannut, että kyse on ollut vanhoista avoimista päivityksistä, ei yksityisviesteistä. Jos näin on, Facebookin käytössä on ilmeisesti siirrytty yksityisestä julkisempaan viestintään, niin että muutaman vuoden takaiset päivitykset tuntuvat liian henkilökohtaisilta. Tottuneet Facebook-käyttäjät eivät enää levittele omia tietojaan, pikemminkin nykyisin ongelmana on liian taaja päivitystahti ja yksisuuntainen markkinointi. Toisaalta Facebookiin ei ole luottamista, sillä ylijakaminen sopii sen taloudellisiin päämääriin.