Taidepuheen – niin kuin minkä tahansa puheen – soisi avartavan eikä hämärtävän käsittelemäänsä asiaa. Taiteen sanallistaminen on vaativa tehtävä, koska taiteen sisällöt ovat abstrakteja ja vaikeita. Hankalassa tehtävässään taidepuhe ajautuu usein tilaan, jossa se itse kaipaa tulkintaa. Taidenäyttelyn peruskävijä erottaa vain vaivoin nykytaiteen modernista mutta joutuu silti pohtimaan näyttelyluettelon kirjoittajan kanssa, onko abjektirelevantti käsite nykytaiteen analyysissä tai puhuvatko teokset läsnäolostavai läsnäolon poissaolosta. Kiasma kaventaa kuilua julkaisemalla Hits-kokoelmanäyttelyyn liittyvän nykytaiteen sanaston, mikä on tervetullut yritys lisätä taidepuheen ymmärrettävyyttä. Sanasto toivottavasti kannustaa kirjoittamaan taiteesta yleistajuisesti, niin että näyttelyvieraan ei tarvitse tulkita luetteloa sanakirjan avulla. Sanastohan ei yleensä ole ratkaisu vaan kertoo ongelman olemassaolosta.

Viime viikon lopulla FCG järjesti kaksipäiväiset verkkokäytettävyyspäivät Vantaalla. Ensimmäisen päivän asiantuntijana oli Raino Vastamäki Adagesta toisena päivänä puhuin itse verkkotekstien käytettävyydestä. Jo useamman vuoden ajan julkisella alalla on keskitytty nimenomaan käyttöliittymän käytettävyyden hiomiseen, ja tuloksetkin ovat olleet hyviä. Kuitenkin mielestäni liian vähän on kiinnitetty huomiota julkisen alan verkkoteksteihin. Näkemykseni sai tukea Adagen selvityksestä – raportti julkaistaan alkuvuodesta –, jossa he ovat luokitelleet omissa testeissään ja asiantuntija-arvioissaan havaittuja käytettävyysvirheitä kymmenen vuoden ajalta. Yleisimmin ongelmia esiintyi nimittäin 1) lomakkeissa 2) linkeissä ja painikkeissa 3) valikoissa ja murupoluissa 4) otsikoissa 5) leipätekstissä 6) haussa. Parinkymmenen pulman viiden kärkeen sijoittui siis kaksi selvästi kielenkäyttöön liittyvää asiaa. Nyt on siis aika keskittyä tekstien käytettävyyteen.

Viikon sana on Kuntalaisaloite.fi. Ota käyttöön tuore Kuntalaisaloite.fi-verkkopalvelu ja tee aloite lähiympäristösi parantamiseksi. Palvelun tarjoaa oikeusministeriö, ja siihen on liittynyt jo yli sata kuntaa. Palvelusta on onnistuttu tekemään ilahduttavan helppokäyttöinen: valikko on lyhyt, tekstit keveitä, toiminta helppoa. Anna sähköpostiosoitteesi, ja postiisi tulee linkki verkkolomakkeeseen, johon aloite kirjoitetaan. Nimensä voi julkaista tai olla julkaisematta aloiteluettelossa. Palvelu avattiin syyskuussa, ja aloitteita on nyt satakunta. Tampereen asioita listalla on viisi: ehdotetaan Helsingistä tuttuja taksibusseja, vanhuksille lisää penkkejä, veteraaniurheilijoiden huomioimista, eri työehtosopimuksen piiriin kuuluvien palkkauksen tasa-arvoistamista ja mielenterveyskoulutuksien tarjoamista kaikille. Yleisesti suosituin aihe lienee liikennejärjestelyt, mutta pyydetäänpä Ranuan kuntaa vastaamaan sähköposteihin ja Helsingin kirjastoja hankkimaan Wire-tv-sarja. Kuntalaisaloite.fi-palvelussa valittamisen voi muuttaa vaikuttamiseksi

Aamulehti on alkanut kritisoida Twitteriä. ”Viestit ovat yleensä sutkauksia ja niissä on harvoin sisältöä. Pääosin humpuukia. – – Useimpien viestit ovat soopaa ja heille itselleen haitallisia.” (Kirsikkala 14.9.) Päätoimittaja Jorma Pokkinen on aiemminkin profiloitunut sosiaalisen median vastustajana, ja 13.10. hän hyökkäsi kirkon Twitter-saarnoja eli twaarnoja vastaan: ”Uskonnon nimi on Twitter, tviittaus. Totuus asuu muualla kuin torikahvien turinapöydässä – vaikka sitähän tviittaus juuri on. – – Tässä kronikassa on nyt 3671 merkkiä. Pitää lähteä torille kahville pohtimaan, miten se tiivistyy 140 merkkiin.” Toisaalla haastateltavat valikoiduista kohderyhmistä ylistävät paperilehden etuja sähköiseen viestintään nähden: ”Lukija ei ole hylännyt painettua lehteä”, ”Lehti kuuluu aamiaispöytään”, ”En avaa tietokonetta, vaan haluan lukea lehden”. Juttujen sanoma on helppo tiivistää tviittiin: Älä käytä sosiaalista mediaa, tilaa Aamulehti (45 merkkiä). Ymmärrettävääkin tietysti on, että printtimedia edistää omaa elinkeinoaan eikä Kummeli-tyyliin halua myöntää, että ”pojat, me on muuten hävitty tää peli”.

Mindtrekin yhteydessä järjestettiin ARea 13 -seminaari. AR eli augmented reality tarkoittaa virtuaaliaineiston tuomista fyysiseen maailmaan. Seminaarin demot havainnollistivat, miten todellisuutta pääsee täydentämään omin voimin esimerkiksi Wikitude-sovelluksen avulla. Erityisesti innostuin Nomadicityn älypuhelimeen ladattavasta Nomadi-sovelluksesta, joka opastaa virtuaalisesti matkailijaa Tampereella tai jolla voi luoda ja jakaa itse matkareitin. Nomadi nauhoittaa kulkureitin automaattisesti, ja sen varrelle lisätään pisteitä, joihin liitetään kommentteja ja kuvia. Todellisuuden hyötytäydentäminen on selvästi vasta alussa, mutta kokeilut luovat tulevaa. Isoja kysymyksiä ovat sisällön laatu ja käytettävyys: mainokset, mutu-teksti ja videot kännykän näytöltä eivät vielä houkuttele. Mutta älylaseja ja parempaa käyttökokemusta odotellessa voi perehtyä seminaarin järjestäjän täydennetyn todellisuuden wikioppaaseen, joka tosin samoin kuin seminaarin ohjelma puhuu lisätystä todellisuudesta – Tietotekniikan termitalkoot suosittelee kuitenkin täydennettyä todellisuutta.

Tampereen MindTrek on omintakeinen tapahtuma. Sitä on aika ajoin arvosteltu linjattomuudesta, ja tänäkin vuonna ohjelman linja oli vaikeasti määriteltävissä, mutta väljyys tuo myös yllättävyyttä ja kiinnostavuutta. Hyvän puheenvuoron piti Ville Oksanen yksityisyydensuojasta ja pilvipalveluista. Oksasen mukaan Suomen pitäisi profiloitua pilvipalveluiden keskukseksi. Suomen etuina on osaamisen ja sijainnin lisäksi hyvä tietosuojamaine, jota ei ole pilattu verkkourkinnalla. Seminaarin tähtenä loisti Steve Wozniak, jota haastateltiin videoitse Kaliforniasta. Mitään mullistavaa ei sanottu, mutta leppoisa legenda jutusteli tekniikan merkityksestä oppimisessa ja muistutti, että Apple on aina osannut osoittaa, miten sen laitteet parantavat elämänlaatua. Teemu Arina havainnollisti elämäänsä biohakkerina: sairastuttuaan hän alkoi mitata ja analysoida tarkasti kehonsa toimintoja ja rakensi niiden perusteella yksilöllisen ravinto- ja kunto-ohjelman lääkehoidon sijaan. MindTrekin paneeleista kiinnostavin käsitteli talkoistamista. Hyvänä sanomana jäi mieleen, että on turha enää jauhaa osallistumishalukkuudesta. Pia Erkinheimo vakuutti painokkaasti, että ihmiset kyllä osallistuvat, kun toiminta organisoidaan hyvin. – Niin ja organisoinnista puheen ollen: MindTrekin järjestelyt kaipaisivat kohennusta, aikataulutus ja viestintä oli luvattoman leväperäistä.

Kesälukemisista hauskimpia oli Anne Mäntysen väitöskirja Miten kielestä kerrotaan, siksi osuvasti sen havainnot pätevät myös Viikon sanoihin. Tutkimus käsittelee kielijuttujen retoriikkaa, ja aineistona on 204 sanomalehden kielipakinaa. Juttujen rakenne on yllättäen pysynyt samantyyppisenä 1900-luvun lopusta lähtien: ne alkavat useimmiten esimerkillä ja päättyvät suositukseen. Aloitukseksi käy sitaatti tai viittaus toiseen tekstiin, usein myös kysymys. Avaukseen liitetään mielellään väljä ajanilmaus usein, nykyään, muutama vuosi sitten tai asia kytketään johonkin ajankohtaiseen keskusteluun. Itse teksti etenee ongelmasta ratkaisuun, kysymyksestä vastaukseen, yksityisestä yleiseen tai päinvastoin. Hyvää kieltä kuvaillaan adjektiiveilla lyhyt, selkeä, sujuva ja huonoa sanoilla tarpeeton, hämärä, kömpelö. Tutkimus valaisee oivallisesti, kuinka kirjoittaja rakentaa asiantuntijuutta juttuunsa. Hän vetoaa auktoriteetteihin, osoittaa tuntevansa ne ja raportoi omista töistään. Keskeisiä auktoriteetteja ovat suomen kielen lautakunnan ja Kielitoimistonlisäksi sanakirjat. Vitsikästä kyllä kielijuttuja kutsutaan pakinoiksi, vaikka ne ovat harvoin humoristisia.

Tietokirjailijan kurssin neljännellä jaksolla käsiteltiin sosiaalista mediaa. Taustaksi kyselin Twitterissä ja Facebookissa tieto- ja kaunokirjailijoilta sekä muilta kirjaihmisiltä, miten he työssään hyödyntävät sosiaalista mediaa. Kolmisenkymmentä kirjailijaa vastasi, ja kommenteista selvisi, että yksin työskentelevä kirjoittaja voi luoda itselleen työyhteisön verkkoon. Uutisten seuraaminen on tärkeää, mutta kuten Outi Lammi totesi, tehokkaita suodattimia tarvitaan kuormituksen vähentämiseksi. Monet ilmoittivat poimineensa verkkokeskusteluista aihelmia ja haastateltavia kirjoihinsa. Karo Hämäläinen mainitsi järjestäneensä juonenkäännegallupin Twitterissä, ja Marko ”Fobba” Forss kehotti luomaan testejä ja visailuja lisäaineistoksi Facebookiin. Tiedotus tuntui sujuvan luontevasti sosiaalisessa mediassa, kunhan vain malttaa olla suoraviivaisesti markkinoimatta. Ihan konkreettisia tuloksiakin oli saatu: kontakteja, työtarjouksia, jopa kustannussopimuksia. Verkkokeskustelu tuo hyötyä mutta myös vie aikaa muulta kirjoittamiselta. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada, niin kuin Petteri Järvinen asian tiivisti.

Opetusministeriö on perustanut virkakielityöryhmän edistämään selkeää kielenkäyttöä hallinnossa. Ryhmä pyysi palautetta viranomaisten viestinnästä elokuun loppuun mennessä. Omassa palautteessani kiinnitin huomiota julkisen alan viestintäkoulutusten uudistamiseen ja sosiaalisen median käyttöön. Koulutusten pitäisi tavoittaa asiantuntijat, ei ainoastaan tekstien viimeistelijät. Hallinnossa kaivataan kielitietoisuuden syventämistä ja kielen syvällisen merkityksen ymmärtämistä: pelkät perustaidot eivät riitä, kun tekstinteko on työn ydintä. Myös koulutuksen menetelmät olisi osattava sovittaa korkeakoulutetuille kiireisille asiantuntijoille. Sosiaalinen media puolestaan tuo vuorovaikutteisuutensa ansiosta tärkeän lisän viranomaisten viestintään. Suora keskustelu opettaa pelkistämään mutkikkaat asiat – hyvää esimerkkiä ovat näyttäneet Kela ja verottaja Suomi24-palstalla. Arkinen yhteydenpito lähentää viranomaisten ja kansalaisten kieltä molempien eduksi.

Viime viikolla Tietokirja.fi täytti Tieteiden talon. Jo ensimmäisestä kerrasta (2007) tilaisuuden kestoaiheena on ollut Elämäni tietokirjat, josta ovat käyneet puhumassa tunnetut tekijät Erkki Tuomiojasta Madventures-parivaljakkoon Riku Rantalaan ja Tuomas Milonoffiin. Lukuisten puheiden jälkeen aloin ensi kertaa itse miettiä oman elämäni tietokirjoja ja päädyin seuraavaan listaan: 1) Kielitoimiston sanakirja (ja sen edeltäjät) on valittava yksinkertaisesti siksi, että käytän sitä joka päivä useita kertoja. Minkään muun kirjan käyttöaste ei pääse lähellekään. 2) Toiseksi valitsen Wikipedian, koska sen tekotapa on vallankumouksellinen. Wikipedian arvostelijat tarvitsevat wikilukutaitoa. 3) Kolmas valinta on Jakob Nielsenin Alertbox-kolumnikokoelma, joka on vaikuttanut ratkaisevasti verkkoviestintää koskevaan ajatteluuni. Valitsen nimenomaan verkkokolumnit enkä jotain Nielsenin lukuisista kirjoista. Nielsen kolumnikokoelma nimittäin kumoaa tehokkaasti sen suositun uskomuksen, että kirja on aina laadukkaampi kuin verkkoaineisto. Laatuteoksia voi julkaista niin verkossa kuin paperillakin.