Kesälukemisista hauskimpia oli Anne Mäntysen väitöskirja Miten kielestä kerrotaan, siksi osuvasti sen havainnot pätevät myös Viikon sanoihin. Tutkimus käsittelee kielijuttujen retoriikkaa, ja aineistona on 204 sanomalehden kielipakinaa. Juttujen rakenne on yllättäen pysynyt samantyyppisenä 1900-luvun lopusta lähtien: ne alkavat useimmiten esimerkillä ja päättyvät suositukseen. Aloitukseksi käy sitaatti tai viittaus toiseen tekstiin, usein myös kysymys. Avaukseen liitetään mielellään väljä ajanilmaus usein, nykyään, muutama vuosi sitten tai asia kytketään johonkin ajankohtaiseen keskusteluun. Itse teksti etenee ongelmasta ratkaisuun, kysymyksestä vastaukseen, yksityisestä yleiseen tai päinvastoin. Hyvää kieltä kuvaillaan adjektiiveilla lyhyt, selkeä, sujuva ja huonoa sanoilla tarpeeton, hämärä, kömpelö. Tutkimus valaisee oivallisesti, kuinka kirjoittaja rakentaa asiantuntijuutta juttuunsa. Hän vetoaa auktoriteetteihin, osoittaa tuntevansa ne ja raportoi omista töistään. Keskeisiä auktoriteetteja ovat suomen kielen lautakunnan ja Kielitoimistonlisäksi sanakirjat. Vitsikästä kyllä kielijuttuja kutsutaan pakinoiksi, vaikka ne ovat harvoin humoristisia.