Ostin taannoin kirjamessuilta Tutkijan kirjan ja luin sen viime viikolla. Se avaa tutkijan työelämää kolmen teeman ja 26 artikkelin voimin. Kirjoittajina on uran eri vaiheissa olevia tutkijoita väitöskirjantekijästä emeritusprofessoriin. Teoksen idea toimii hyvin: se avaa kiehtovasti ja välillä sarkaistisestikin alan hiljaista tietoa. Tutkijantyön olosuhteita kuvaa hyvin Joel Kuortin ja Tapio Rissasen mainitsema pätkätutkijan japanilainen lakko: ”työtä on tehdään varmuuden vuoksi aina vain enemmän, koska milloinkaan ei tiedä, mikä on kylliksi”. Anneli Anttonen ja Jorma Sipiläsuitsivat aloittelevan tutkijan maailmanvalloitusintoa toteamalla, että konservatiivinen tiedemaailma ei ota rohkeita avauksia riemulla vastaan. Julkaistuksi saa varmimmin tekstin, joka tuo pienen täsmennyksen johonkin viime aikoina keskusteltuun kysymykseen. Konferenssiesitys hyväksytään Pirjon Nikanderin mukaan todennäköisimmin, jos otsikko kuulostaa kiinnostavalta mutta ei liian nokkelalta; houkuttimiksi siihen kannattaa sijoittaa konferenssin teemaan liittyviä sanoja. Tutkijan kirja antaa viitteitä siitä, että tieteellinen kirjoittaminen on uudistumassa: tutkijan oma ääni ja tutkimusprosessin vaiheet erehdyksineen saavat nykyisin näkyä lopputuloksessa.