Luin Antti Hautamäen ja Pirjo Ståhlen kirjan Ristiriitainen tiedepolitiikkamme. Siinä todetaan, että yliopistot elävät markkina- ja tiedelogiikan ristipaineessa. Yliopistoa ei pitäisi nähdä pelkästään talouden tukijana, vaan sillä tulisi olla laaja sivistystehtävä. Filosofi Martha Nussbaumia siteeraten tekijät toteavat, että talous ja tekniikka eivät yksin takaa hyvinvointia, vaan humanistisia aineita tarvitaan opettamaan demokratiataitoja. Kirjan keskeinen ajatus on, että yliopiston pitäisi entistä aktiivisemmin vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen ja tarttua sellaisiin ongelmiin kuin ilmastonmuutos, ikääntyminen ja kestävä hyvinvointi. Näiden vaikeiden ongelmien ratkaisu ei onnistu yksinomaan tieteenalakohtaisella tutkimuksella vaan sen lisäksi on käytettävä ongelmalähtöistä tutkimustapaa, jossa tarvitaan usean tieteenalan yhteistyötä ja sidosryhmien mukaan ottamista. Suomen kaltainen pieni maa ei pysty kilpailemaan samoilla keinoilla hallitsevien angloamerikkalaisten yliopistojen kanssa, koska niiden voimavarat ovat moninkertaiset; Harvardin vuosibudjetti on 3,7 miljardia ja Helsingin yliopiston 830 miljoonaa. Tekijöiden mukaan Suomen pitäisi siksi valita oma tiensä ja profiloitua tiedemaaksi, jonka yliopistot keskittyvät ratkaisemaan monitieteisesti ihmiskunnan isoja ongelmia.