On menossa kirjamessukuu: ensin Turku, sitten Frankfurt ja nyt Helsinki. Messut tuovat julkisuutta uusille kirjoille ja kirjailijajulkkiksille – ja hyvä näin. Kirjojen maailmaan messut avaavat oman polkunsa, mutta millaisia julkisuuksia kirjoille on muuten tarjolla. Viime viikkoina media on hehkuttanut Juicen elämäkertaa, mikä saa miettimään, miksi juuri se on valittu kaikista samaan aikaan julkaistuista kiinnostavista kirjoista. Mikä saa eri median tarttumaan valtavasta tarjonnasta toistuvasti yhteen ja samaan kirjaan? Aiheen merkittävyys, teoksen laatu, toimittajan kiinnostus? Julkkisaihe, markkinointi, muu medianäkyvyys? Viestimet ja messut luovat oman julkisuutensa, kirjallisuuslehdet ja -palkinnot omansa, samoin esimerkiksi kirjastot ja oppilaitokset. Markkinahumu vaatiikin rinnalleen myös aiemmin julkaistujen teosten näkyvyyttä, koska uutuus ei ole kirjassa se ratkaiseva hyve. Juuri tätä vaihtoehtoista julkisuutta kirjablogit, tviitit ja muu sosiaalisen media voisivat luoda valtavirrasta poikkeavin valinnoin. Se oikeahan löytyy yhä useammin sosiaalisen suosittelun perusteella.

Luin Ville Elorannan kirjan 125 myyttiä suomen kielestä. Se on näppärä pikkuopus, jonka jokaisella sivulla kumotaan jokin suomeen liittyvä virhekäsitys. Myytti numero 1: Suomi on vaikeimmin opittavia kieliä. Käsitys perustuu siihen, että useimmat muut Euroopan kielet ovat sukua keskenään, ja sukukieliä tietysti oppii helpommin. Myytti numero 9: Ihmiset tekevät nykyisin enemmän kielioppivirheitä kuin ennen. Tosiasiassa äidinkielinen puhuja tekee harvoin varsinaisia kielioppivirheitä (tyyliin ”minä olet”), mutta saattaa silti erehtyä sopimuksenvaraisessa oikeinkirjoituksessa tai välimerkeissä. Myytti numero 12: Internet on rappeuttanut kirjallisen perinteen. Tämä tuskin pitää paikkaansa, sillä ihmiset kirjoittavat enemmän kuin koskaan aikaisemmin – tekstien kirjoon on vain tullut mukaan uusia puhekielisiä viestejä. Kirjasta voi lukea loput 122 myyttiä, jotka eivät tuo varsinaisia yllätyksiä ammattimaiselle kielipoliisille (paitsi että gerbiiliä olisi pitänyt kutsua gerbilliksi). Pidin kuitenkin kirjan nopealukuisuudesta, ja käsittelytapakin on sopivan letkeä. Elorannan myyttikirja sopi hyvin lukemisiksi parin tunnin junamatkalle.

Frankfurtin kirjamessut oli tänä vuonna poikkeuksellisen tärkeä tapahtuma suomalaisille, sillä Suomi oli messujen teemamaa. Kulttuuri-iskua oli valmisteltu huolellisesti, ja näkyyvyys oli erittäin hyvä Frankfurtissa ja Saksan mediassa. Suomen paviljongin teemana oli pohjoinen viileys, ja suuresta hallista oli erotettu hyvin ympyränmuotoisia tiloja kirjailijahaastatteluille ja muille aktiviteeteille. Kokonaisuus oli tyylikäs, mutta hiukan valjun ja vaimean oloinen. Tietokirjoista hyvin esillä olivat Alvar Aaltoa ja Tove Janssonia käsittelevät teokset, oppikirjojen markkinointia tuki miniseminaari, jonka pääpuhujana oli Pasi Sahlberg. Sahlberg on mainio suomalaisen koulun ja oppimateriaalin myyntimies, sillä letkeä sisällyksekäs esitys toimi sähäkässä messuympäristössä erinomaisesti. Sahlbergin keskeinen ajatus oli, että yhdenvertainen koulutus on erinomaisen opetuksen laadun taustalla niin Suomessa kuin muuallakin. Miettimään jäin paviljongin ja osastojen välittämää Suomi-kuvaa, sillä melko perinteisillä teemoilla oltiin liikkeellä; jotain tuoretta ja räväkämpää näkökulmaa olisin vielä kaivannut. Messuviestimme oli kuitenkin mennyt perille, sillä satunnaiset kulkijatkin tervehtivät suomalaisia vieraita iskulauseella ”Finnland. Cool.”

Viime aikoina on kiistelty oppimateriaalien laadusta. Vastakkain on asetettu oppikirjat ja sähköiset materiaalit. Painettuja oppikirjoja on pidetty laadukkaina ja sähköisiä laaduttomina, ikään kuin julkaisutapa ratkaisi laadun. Keskusteluun raikkaan tuulahduksen tuo Antti Ekonojanväitöstutkimus, jossa vertaillaan eri materiaalien käyttökokemuksia. Ekonojan mukaan sähköinen materiaali voi olla yksinkertaisimmillaan digitaalinen kirja, joka ei eroa paperiversiosta mitenkään. Toinen digimateriaalin ääripää on laaja verkko-oppimisympäristö työkaluineen. Ekonojan tutkimuksessa opettajat ja oppilaat käyttivät tieto- ja viestintätekniikassa sekä oppikirjaa että sähköistä materiaalia, minkä jälkeen heiltä kysyttiin kokemuksia. Kaikki neljä opettajaa ja oppilaistakin 85 % valitsisivat mieluummin sähköisen oppimateriaalin kuin painetun oppikirjan. Sähköisen oppimateriaalin vahvuuksia ovat mediaelementit, interaktiivisuus ja saatavuus. Ekonojan mielestä suunta kohti sähköisiä materiaaleja on oikea – nyt vain tarvitaan tarjolle laajempia yhtenäisiä kokonaisuuksia, niin että opettajien ei tarvitse etsiä materiaalia monista lähteistä.

Särkymätön viestintä avaa ProComin uuden julkaisusarjan, joka yhdistää tutkimustietoa käytännön viestintätyöhön. Julkaisun päätoimittaja professoriVilma Luoma-aho toivoo artikkelissaan viestinnältä nopeutta: yhteisön on ennakoitava asiakkaiden odotuksia. Odotuksien tunnistaminen taas vaatii, että omien tavoitteiden viestimisen sijasta painotetaan kysymistä ja kuuntelemista. Kuuntelemiseen kannustaa myös Tuula-Riitta Välikoski, jonka mukaan kuunteluumme vaikuttaa se, millaiseksi toiminnaksi sen ymmärrämme. Vuorovaikutteiseen kuuntelemiseen liittyy kuuluu paitsi tiedonkäsittely myös tarkoituksenmukainen jatkokäyttäytyminen. Laura Olkkonen kirjoittaa artikkelissaan, että kaksisuuntainen viestintä auttaa hallitsemaan sidosryhmien odotuksia. Perinteinen julkisuuden kontrollointi ei enää onnistu, koska julkisuus on pirstaloitunut eri areenoille. Janne Matikainen on samaa mieltä: vaikuttaminen hajautuu sosiaalisessa mediassa monenlaisten toimijoiden rihmastoksi. Kun yhteisö avaa sosiaalisen median tilan, sen on oltava valmis monenlaisiin keskustelupolkuihin. Kun vielä Erkki Karvosenkin ensimmäinen lääke viestinnän parantamiseen on dialogisuus, yhteisöjen täytynee aloittaa kysyminen ja unohtaa vastaaminen. Sosiaalinen media pystyy hyvin vastaamaan Särkymättömän viestinnän kuuluttamaan vuoropuhelun haasteeseen.

Avoin Suomi 2014 -tapahtuma oli iloinen yllätys. Puheet olivat napakoita, keskustelut sisällyksekkäitä, järjestelyt erinomaisia. Pääministeri Stubbin avaus antoi vahvan poliittisen tuen avoimuudelle, ja pääpuhuja Beth Simone Noveck latasi heti perään tuhdit perusteet avoimelle hallinnolle. Noveckin mukaan verorahoilla kerätyn tiedon tulee olla maksajien käytettävissä. Avoin läpinäkyvä hallinto lisää vastuullisuutta ja mahdollistaa sen, että kansalaiset voivat valvoa päättäjien toimia. Kansalaisia on kohdeltava subjekteina, ei objekteina, ja heitä on myös itseään rohkaistava keräämään dataa ja analysoimaan sitä. Käytännön esimerkkinä kansalaisten tiedontuotannosta oli muun muassa Matti Lindholminesittelemä Järviwiki, jossa on oma sivu jokaiselle Suomen yli hehtaarin kokoiselle järvelle. Järviwikiin kuka tahansa voi tuoda havaintoja levistä, lämpötiloista ja jäätilanteesta sekä keskustella näistä asioista. Osallistavasta suunnittelusta esimerkkinä oli Helsingin Keskustakirjasto, jonka suunnittelussa on hyödynnetty ja analysoitu kaupunkilaisten ideoita; menetelminä on käytetty kampanjoita, työpajoja ja osallistavaa budjetointia. Usein tapahtuman aikana esitettiin kysymys, miten kansalaiset sitten saadaan aktiivisesti osallistumaan. Beth Novack vakuutti, että ihmiset osallistuvat, kun heille tarjotaan kyllin monia osallistumisen mahdollisuuksia. Avoin Suomi 2014 -tapahtumaan osallistujia ainakin oli tulossa enemmän kuin Wanhaan Satamaan mahtui.

Miten suhtaudut lukemaasi? Usein asenteeseen vaikuttaa kirjoittajan henkilö, julkaisualusta ja esitystapa enemmän kuin itse sisältö. Tämän viikon mediakohu syttyi Riku ”Madventures” Rantalan tempauksesta: hän vei Valtiokonttoriin kassillisen rahaa hyvinvointivaltion turvaamiseksi. Sitä seurasi Evan johtajan Matti Apusen Rantalaa piikittelevä kolumni, jonka argumentointivirheitä taas retoriikan opettaja Severi Hämäri analysoi blogissaan. Hämärin mukaan Apunen syyllistyi ad hominem -virheeseen,koska arvioi Rantalan näkemyset vääriksi tämän (hipsteri)persoonan perusteella. Tässä tapauksessa julkkiskirjoittajat nokittelivat toisiaan suoraan, mutta yleensä teksteissä henkilön arvottaminen on piiloisempaa. Toisten kirjoituksia kommentoidaan tai siteerataan suoraan tai epäsuorasti sen mukaan, miksi kirjoittaja tulkitsee siteerattavan julkisuus- tai muun arvon. Hyväksi koetun nimen mainitseminen tuo nostetta omaan kirjoitukseenkin, kun taas muiden kirjoittajien ajatukset salakuljetetaan omaan juttuun nimettöminä muunnellussa muodossa. Sama epärehti ilmiö väijyy kaikissa tekstilajeissa akateemisista kirjoittamisesta lehtijuttuihin sekä Twitter- ja Facebook-päivityksiin.

Olen suositellut koulutuksissani Juhana Torkin puhetaidon oppaita. Innokkaasti kävin käsiksi myös tänä vuonna julkaistuun Tarinan valta -kirjaan. Harvoin on lukeminen tuntunut niin työläältä kuin tämän oppaan, vaikka aihe kiinnosti ja ennakkoasenne oli myönteinen. Raskaaksi lukemiseni teki tekstin monisanaisuus ja runsaat kuvailmaukset (ei enää yhtään leirinuotiota, heimoa tai luolamiestä, kiitos). Toiseksi pitkät esimerkit tuntuivat kuluneilta (Jobs), mahtailevilta (Obama) ja mielisteleviltä (Saarinen). Yleiseen elämäntaitopuheeseen hukkuvat hyvätkin osiot niin kuin Barthesin kerronnan osat: nukleukset muodostavat juonen, katalyytit kuvaavat, indeksit syventävät henkilöhahmoja, informantit luovat todellisuusvaikutuksen. Kiinnostava löytö on myös agitaation opettaja Georg Klaus, joka kääntää kapulakielen ja yleistajuistamisen suhteen nurin: juuri yksinkertaistamalla voi hämätä kuulijoita. Uskaltaisiko siis Johnsonia siteeraten tiivistää: ”Kirja on sekä hyvä että omaperäinen. Mutta se osa, joka siitä oli hyvää ei ollut omaperäistä ja se, joka oli omaperäistä, ei ollut hyvää.” Sama koskee tietysti myös tätä arviota.

Kuuntelin viime viikolla Åbo Akademissa Volker Eisenlauerin näkemyksiä Facebookin automaattiviesteistä. Eisenlauer esitti, että Facebook toimii käyttäjien verkkovuorovaikutuksessa kolmantena kirjoittajana. Palvelu nimittäin lähettää nimissäsi automaattipäivityksiä viestivirtaan, ilman että itse näet niitä. Eisenlauer käytti esimerkkinä tapausta, jossa Maijan mies Matti oli menehtynyt onnettomuudessa ja Maija muutti Facebookin parisuhdestatustaan. Tällöin Ollin seinälle ilmestyi automaattiviesti ”Maija on nyt sinkku”, jonka Olli tulkitsi Maijan ilmoitukseksi deittailunhalusta ja nosti peukun tykkäyksen merkiksi. Esimerkki valaisee, miten viestin automaattimuototoilu ja sijoittaminen uuteen yhteyteen muuttaa sen tulkintaa. Vastaavia esimerkkejä on Facebookin paikkapalvelusta, joka saattaa ilmoittaa oman sijaintisi lisäksi seuralaistesi olinpaikan. Ikäviä yllätyksiä aiheuttaa myös Facebookin ”sosiaalinen mainonta”, jossa nimesi liitetään sinulta kysymättä jonkin tuotteen mainokseen, jos olet sattunut joskus peukuttamaan sitä myyvää yritystä. Mainokset saattavat jatkua vuosia, pahimmillaan vielä kuolemasi jälkeen. Eisenlauerin mukaan Facebook vähentää käyttäjien valtaa omiin viesteihinsä ja henkilökuvaansa, siksi he tarvitsevat erityistä Facebook-käyttötaitoa ja -lukutaitoa.

Viime keskiviikkona parisataa FCG:n foorumin osallistujaa valitsi viidestä ehdokkaasta vuoden kapulan. Voittajaksi selviytyi työpaikkailmoitus, josta on seuraava tyylinäyte: ”Välityömarkkinakoordinaattorin tehtäviin kuuluu muun muassa välityömarkkinayhteistyön kehittäminen, välityömarkkinatoimijoiden segmentoinnista ja sen ajantasaisuudesta huolehtiminen, tiedon jalkauttaminen TE-toimiston asiantuntijatyöhön ja välityömarkkinatoimijoille (esim. lainsäädäntö, yhteistyökäytännöt) sekä yhteistyö ELY:n kanssa, koskien muun muassa työllisyyspoliittisten hankkeiden kohdentumista asiakkaiden tarpeisiin”. Ilmoituksen ansioiksi luettiin se, että hankalaa välityömarkkina-sanaa onnistuttiin toistamaan neljästi yhdyssanan alkuosana samassa virkkeessä ja minen-johdoksia saatiin samaten neljä mukaan. Lisäväriä tuovat vierassana segmentointi, muotisana jalkauttaminen ja erityisesti pilkulla erotettu koskien-loppukiekaus. Tämä 34-sanainen virke edustaa luettavuudeltaan tyylipuhdasta viranomaiskapulaa. Onnittelut voittajalle ja kiitos kaikille ehdotuksia lähettäneille!