Olen suositellut koulutuksissani Juhana Torkin puhetaidon oppaita. Innokkaasti kävin käsiksi myös tänä vuonna julkaistuun Tarinan valta -kirjaan. Harvoin on lukeminen tuntunut niin työläältä kuin tämän oppaan, vaikka aihe kiinnosti ja ennakkoasenne oli myönteinen. Raskaaksi lukemiseni teki tekstin monisanaisuus ja runsaat kuvailmaukset (ei enää yhtään leirinuotiota, heimoa tai luolamiestä, kiitos). Toiseksi pitkät esimerkit tuntuivat kuluneilta (Jobs), mahtailevilta (Obama) ja mielisteleviltä (Saarinen). Yleiseen elämäntaitopuheeseen hukkuvat hyvätkin osiot niin kuin Barthesin kerronnan osat: nukleukset muodostavat juonen, katalyytit kuvaavat, indeksit syventävät henkilöhahmoja, informantit luovat todellisuusvaikutuksen. Kiinnostava löytö on myös agitaation opettaja Georg Klaus, joka kääntää kapulakielen ja yleistajuistamisen suhteen nurin: juuri yksinkertaistamalla voi hämätä kuulijoita. Uskaltaisiko siis Johnsonia siteeraten tiivistää: ”Kirja on sekä hyvä että omaperäinen. Mutta se osa, joka siitä oli hyvää ei ollut omaperäistä ja se, joka oli omaperäistä, ei ollut hyvää.” Sama koskee tietysti myös tätä arviota.