Tällä viikolla satuin lukemaan kaksi puhuttelevaa kolumnia. Tiina Raevaaran Listausjournalismia koulunsa päättäville* huvitti sikäli, että olen lopen väsynyt juttuihin ”Viisi tapaa välttää x” ja ”Kuusi keinoa voittaa y”, vaikka olen itsekin keinoa käyttänyt. Kuoliniskun juttutyypille antoi lahjalehti, jonka vuoden jokainen juttu rakentui 3–10 vinkin varaan. Varsinkin Kuusi tapaa tehostaa kuntosalitreeniä -jutun hyötyvinkki on syöpynyt mieleen: Jos laite on varattu, älä jää odottamaan vaan mene seuraavaan. Oppikirjoissa ja oppaissa viljellään sekalaisia ohjeita luetteloina kyllästymiseen asti, ja syy on useimmiten Raevaaran mainitsema ”ei tarvita tarkempia perusteluita asioiden mukanaololle”. Olen selaillut oppikirjoja, jotka perustuvat kokonaan luetteloille ja asioiden väliset yhteydet jätetään lukijan selvitettäväksi. Verkkokirjoittajiakin kehotetaan luetteloimaan asioita silmäilyn helpottamiseksi, joten koko sivusto saattaa koostua pelkistä pallukkariveistä. Luettelo on kuitenkin helppo vain silloin, jos alakohtia on vähän ja ne ovat lyhyitä.

Toisen kiinnostavan kolumnin kirjoitti Jarkko Tontti, joka totesi maailman olevan käsittämätön ja sekamelskainen. Ihminen luo siihen mieltä jäsentämällä tosiasiat haluamaansa ruotuun. Listat ovat yksi tapa hallita kaoottista aineistoa – tai ainakin luoda hallinnan tunnetta.

*Linkit ovat tviittien kautta maksumuurin takia.

Sattumalta katsoin videon erään oman alani konsultin puheenvuorosta. Olo oli kuin hämärän rajamailla, sillä niin oli tuttua esitystapa sananvalintoja myöten. Mieleeni palautui asiakkaan kommentti siitä, että hän oli kuullut taannoin erään esitykseni kopion. Mutta onko kyse kopioinnista? Luen parhaillaan kirjaa, joka puhuu siitä, kuinka tilanne, kohderyhmä ja tekstilaji vaikuttavat esitykseen. Jos sisällöt määritellään etukäteen, ryhmien koostumus on yhtenevä ja konsulteilla on samantyyppinen tausta, rakentuuko yleisesitys väistämättä yhdenmukaiseksi nokkeluuksia myöten? Todennäköisesti tästä on kyse, sillä kokemuksia genren hallitsevuudesta minulla on jo kielijutuista ja oppikirjoista, jotka usein uuvuttavat yksiviivaisella esitystavallaan. Miten sitten monimuotoistaa konsultoivia puheenvuoroja? Aion kokeilla Genreanalyysia ja esityslajien rajojen ylittämistä.

Luin huhtikuun lopussa julkaistun Kari A. Hintikan Pedagogiset toimintakulttuurit muutoksessa -katsauksen. Sosiaalista mediaa käytetään sen mukaan opetuksen mahdollistajana, edistäjänä tai uudistajana. Sillä siis voidaan vain korvata vanhoja työkaluja mutta myös uudistaa pedagogiikkaa. Somen keskeinen anti opetukselle näyttäisi olevan siinä, että se helpottaa osallistumista ja yhteistoimintaa. Katsauksessa esimerkkinä käytetään mikrotyötä – yhteisen tehtävän jakamista pieniin osasiin. Mikrotyöntekijä valitsee vapaasti osallistumistapansa ja roolinsa hankkeessa: hän voi ideoida, kerätä tietoa, kirjoittaa, kommentoida, oikolukea tai vain äänestää tehdyistä ratkaisuista. Osallistumisen kynnys on matala, ja osanottajien osaamista yhdistetään uusilla tavoilla. Pienikin oma panos lisää mukanaolijoiden kiinnostusta ja sitoutumista tehtävään. Sosiaalisen median ansiosta osallistua voi milloin tahansa mistä tahansa ilman sen kummempia tietoteknisiä taitoja.

Vuoden kapulaa ollaan taas etsimässä, joten lähettäkääpä ehdotuksia mutkikkaista viranomaisteksteistä. Kyse on jokavuotisesta kisasta, johon kaikki voivat tarjota omaa inhokkiaan. Kiinnostuksen kohteena ovat hallinnon tekstit, joiden merkitys tai sisältö ei aukene tavalliselle kansalaiselle. Tarjokkaista valitaan kolme finalistia, joista yleisö äänestää voittajan FCG:n foorumissa 11. kesäkuuta. Ilmiantoja voi lähettää myös nimettömänä, ja kirjoittajan henkilö ei nouse esiin tässä leikkimielisessä kilpailussa – tarkoitus on kiinnittää huomio hallinnon tekstien ymmärrettävyyteen yleisesti. Viime vuosina kärjessä ovat olleet esityslistat ja selvitykset, mutta myös hämärät ohjeet ovat saavuttaneet suosiota. Postita kapula osoitteella info@yksityinenkielitoimisto.net tai vinkkaa siitä Kielipoliisille Twitterissä tai Facebookissa. Postin tulee olla perillä viimeistään perjantaina 6. kesäkuuta, ja kisaan osallistuneiden kesken arvotaan kirjapalkintoja.

Viime viikon hyvän uutisen tarjosi Kotimaisten kielten keskus julkaisemalla avoimesti verkossa etunimien taivutushakemiston. Nyt ei tarvitse ihmetellä, taivutetaanko Joonaan vai Joonaksen ja Klausit, Klaut vai Klaukset, kaikki nimittäin käyvät. Aiemmin on ahkerassa käytössä ollut sukunimihakemisto, josta muistan tarkistaneeni muun muassa seuraavien nimien taivutusta: Närhen ja Närhin käyvät molemmat, mutta Ronkaan rinnakkaismuodoksi ei käykään Rongaksen. Usein on myös ollut tarvetta katsoa luettelosta, taipuvatko kuntien nimet sisä- vai ulkopaikallissijoissa: Pieksämäellä ja Pieksämäessä käyvät molemmat, mutta Laukaassa-asun vaihtoehdoksi ei käy Laukaalla. Asukkaannimien listakin on tuottanut yllätyksiä: lempääläinen, ikaalilainen ja haapavetinen ovat kaikki käypiä muotoja. Valtionhallinnon yksiköiden nimet vaativat myös ohjeita. Kuka nimittäin arvaisi, että Opetushallitus kirjoitetaan isolla mutta opetusministeriö pienellä ja Viestintävirasto isolla mutta syyttäjänvirasto pienellä alkukirjaimella. Nimisuosituksia on helpompi noudattaa, kun ne ovat kaikkien saatavilla. Kotimaisten kielten keskus on kiitettävästi lisännyt viime aikoina avointa julkaisemista, joten kohta meillä on toivottavasti käytettävissä myös Kielitoimiston sanakirjan verkkoversio.

Olen usein puhunut viranomaistekstien käytettävyydestä ja pohdiskellut, kuinka käsite soveltuu tekstien arviointiin. Käyttäjäkeskeinen kääntäminen -kirjaan tutustuin tekijän vinkin perusteella ja totesin, että asiaa on myös pohdittu käännöstieteessä, vaikka näkökulmaa ei kirjoittajien arvion mukaan ole kovin paljoa hyödynnetty. Käytettävyys-nimityksen arvellaan salakuljettuneen käännöstieteeseen teknisen viestinnän kautta, mutta käyttäjälähtöisyys lukijan huomioon ottamisena on tuttua niin kääntämisessä kuin kaikessa viestinnässä. Mitä hyötyä sitten tuo lukijan korvaaminen käyttäjällä? Käyttäjänäkökulma tuo mielestäni mukanaan selkeämmin tekstilajin ja käyttötilanteen: kyse on tekstin käytöstä välineenä tietyn tarkoituksen saavuttamiseksi ja lukemiseen käytetyn ajan ja sen tuoman hyödyn suhteesta. Suorimmin käytettävyys soveltuu teknisten laitteiden ohjeisiin mutta yhtä lailla julkishallinnon säädöksiin ja lomakkeisiin. Laajasti ajateltuna kyse on käyttäjän vuorovaikutuksesta tekstin avulla minkä tahansa järjestelmän kanssa. Teksti on sitä käytettävämpi, mitä nopeammin, virheettömämmin ja miellyttävämmin käyttäjä saa siitä selvän ja osaa toimia sen mukaisesti. – Käyttäjäkeskeinen kääntäminen on kirjan tekijöiden kehittämä uudistermi, joka rinnastuu ohjelmistojen käyttäjäkeskeisen suunnittelun kanssa.

Enpä olisi tullut ajatelleeksi, että vessakirjoituksia on raapustettu jo muinaisessa Egyptissä ja Pompeijissa, jos en olisi lukenut Anne Noreman gradua. Se käsittelee Helsingin yliopiston vessakirjoitusten kielellisiä piirteitä. Kiinnostusta aiheeseen lisää se, että vessanseinällä ja netin keskustelupalstalla on yhteisiä piirteitä. Kasvottomuus antaa mahdollisuuden siihen, että keskustelulle tyypillisiä yhteistyön periaatteita ei noudateta vaan sosiaalisia normeja rikotaan. Molemmat kirjoitukset ovat puheenomaisia ja sisältävät pikkusanoja ”ai, no, entäs” ja katkelmallisia lauseita. Vessakirjoituksissa yllättävää oli myös se, että yli puolet kirjoituksista avasi keskustelun, joka saattoi jatkua pisimmillään jopa 18 puheenvuoron ajan. Ajatustenvaihtoa syntyi parhaiten kysymysavauksilla, ja ne johtivat monimuotoisempiin kommentteihin kuin arkikeskustelussa. Sävy on usein suorasukainen, ja yhteisyyttä ei joko tavoitella ollenkaan tai sitä luodaan kolmatta osapuolta pilkkaamalla. Vessakirjoitusten suosituimpia aiheita ovat ihmissuhteet, seksi ja uskonto; yliopiston wc:n perimmäinen koppi oli jopa ristitty Jeesus-vessaksi sen kirjoitusten takia.

Gradu palautti mieleeni vanhan vitsin Tampereen yliopiston vessasta:

– Onko maapallolla älyllistä elämää?
– On, mutta olen vain käymässä täällä.

Juttu jäi paremmin mieleen kuin moni luento.

Kuntaliitto julkisti 8. huhtikuuta tämänvuotisen sosiaalisen median kyselynsä tulokset. Kyselyyn vastasi 320 kunnasta 170. Suuret kunnat käyttävät sosiaalista mediaa enemmän kuin pienet, ja ne myös vastasivat kyselyyn pieniä useammin. Selvästi eniten käytetään Facebookia, mutta yli 50 000 asukkaan kunnat viestivät myös Twitterissä ja YouTubessa. Aikaisempien selvitysten tapaan aktiivisimpia hyödyntäjiä ovat nuorisotoimi ja kirjasto, mutta keskushallintokin on kärjen tuntumassa. Käyttötavat painottuvat edelleen tiedotukseen sekä markkinointiin, ja asiakaspalvelu samoin kuin osallistaminen jäävät vähemmälle huomiolle. Peräti 59 % kunnista ei ole tehnyt strategiaa tai suunnitelmaa sosiaalisen median käytöstä, mikä osaltaan selittää, miksi usein on ajauduttu perinteiseen yksisuuntaiseen tiedottamiseen. Vuorovaikutteinen viestintä vaatii julkisilla aloilla laajempaa ajattelun muutosta, mutta toisaalta käyttötavat kehittyvät, kun ensin välineet on otettu haltuun.

Helsingin yliopisto on teettänyt viime vuonna selvityksen mooceista eli avoimista joukkokursseista. Tarkoituksena on ollut selvitellä, millaisella strategialla avoimiin joukkokursseihin kannattaisi lähteä mukaan. Kiinnostuksen kohteena ovat erityyppiset massakurssit ja niitä tarjoavat yliopistojen yhteenliittymät kuten Coursera, Udacity, edX ja FutureLearn. Selvityksen tekijä Pirjo Hiidenmaa ei lähde mukaan mooc-huumaan, vaan punnitsee etuja ja haittoja viileästi, minkä paljastaa myös selvityksen nimi: ”Jos vastaus on mooc, mikä on kysymys?”. Hiidenmaa toteaa, että ”digitaalistuminen, avoin pääsy ja maksuttomuus muodostavat hämäävän yhtälön, jolle ei tahdo löytyä käytännön ratkaisua”. Massakurssien etuina ovat yliopiston tunnettuuden lisääminen ja opiskelijoiden houkuttelu, mutta haittoina isot kustannukset ja keskeyttämisluvut. Kaiken kaikkiaan selvitys pitää avoimia joukkokursseja vain yhtenä – eikä välttämättä parhaana – keinona lisätä avoimuutta ja uudistaa pedagogiikkaa.

Mooc-lyhenne kaipaisi pikimmiten selväkielistä vastinetta. Hiidenmaa ehdottaa seuraavia vaihtoehtoja: avoin kurssi, avoin verkkokurssi, avoin joukkokurssi, avoin massakurssi, maksuton kurssi, ilmaiskurssi. Kaikki nämä ovat moocia parempia.

Viime keskiviikkona Hermian aamiaistapahtumassa (”Technopolis Business Breakfast”) kävi Aarne Töllinen kertomassa Tjäreborgin sosiaalisen median käytöstä. Asiakaspalvelua tarjotaan somessa 76 tuntia viikossa – asiakas voi itse valita, haluaako palvelua Twitterissä, Facebookissa, keskustelupalstalla vai puhelimessa. Asiakaspalvelijat esiintyvät omilla nimillään sekä kasvoillaan, ja someviestinnän sävy on kepeän asiallinen; Facebook-viesteissä esimerkiksi käytetään hymiöitä mutta sähköposteissa ei. Töllisen keskeinen viesti oli, että sosiaalista mediaa ei pidä lähteä hoitamaan vasemmalla kädellä, sillä silloin maineriski todennäköisesti toteutuu. Jos päättää hoitaa somessa asiakaspalvelua, toiminnalle on asetettava mitattavat tavoitteet, se on resurssoitava sekä ohjeistettava, ja ennen kaikkea palvelua on jatkuvasti kehitettävä. Tjäreborgilla on käytössä Tjätti-verkkojuttelu, Facebook, Twitter,Instagram, Pinterest ja YouTube. Melko tehokasta sosiaalisen median käyttöä mielestäni.