Twitterin aktiivikäyttäjille viikon tapahtuma oli tviitin enimmäispituuden kasvattaminen 140 merkistä 280:een. Käyttäjien mielipiteet jakaantuvat puolesta ja vastaan. Olen itse pituuden lisäämistä vastaan.
Twitterin ominaislaatu perustuu mielestäni nimenomaan lyhyisiin viesteihin. Ne mahdollistavat nopean lukemisen ja näin ollen monipuolisen viestivirran seuraamisen. Usean rivin viestit eivät ole samaan tapaan silmäiltävissä, vaan vaativat lähilukua. Yleensä sisällön painoarvo ei ole kaksinkertaistunut merkkimäärän mukana.
Olen suositellut kursseillani Twitteriä oman kirjoittamisen kehittämiseen. Työkalun arvo perustuu siihen, että oppii tiivistämään omaa sanontaansa. Tiivis, ytimekäs ilmaisu on kirjoittamistaidon ydintä. Nyt 280 merkin tviitit näyttävät 140 merkin tviittien luonnoksilta, jotka kaipaisivat editointia.
Merkkimäärä tuntuu vaikuttavan myös sisällön valintaan. Yhä enemmän virrassa on Facebook-tyyppisiä pikkukertomuksia, joita ei ole tottunut Twitterissä näkemään. Ilmeisesti uudistuksella tavoitellaankin hyötykäyttäjien sijaan Facebookin massoja.
Mikä neuvoksi meille muutosvastarintaisille, jotka haluamme tiivistä puhetta löysän sijaan? Ainakin Chromen käyttäjät voivat ladata lisäosan, joka katkaisee tviitit 140 merkin kohdalta. Lauantaiaamun tviittivirrastani noin neljännes päättyi Chromen punaiseen ruksiin.
Verkko-opetus on viestintää. Tehokas opetusviesti verkossa on
Verkko-opettaja viestii parhaimmillaan eri kanavissa avoimesti ja tunnistettavasti. Viestinnässä kanavien käyttöala on otettu huomioon: Twitter-tyylin lyhytviesteillä herätetään kiinnostus ja harkituilla linkeillä tuodaan liikennettä syvällisempiin opetusaineistoihin. Käytettävyysajattelua on sovellettava myös itse teksteihin, ei vain käyttöliittymään. Opetustekstien on palveltava hakua, silmäilyä ja erilaisia lukemisen tapoja. Uutisrakenteinen kirjoittaminen sopii opetukseenkin, koska se tarjoaa pääsisällön heti aluksi eikä oppikirjamaisesti lopputiivistelmänä. Oman alan tiedonvirtojen seuraaminen ja seulominen on verkko-oppimisen ydintä – viestien tehokkaalla muotoilulla se pitäisi tehdä mahdollisimman helpoksi.
Kävin torstaina Helsingin kirjamessuilla. Messuilu on makuuni hiukan liian markkinahenkistä, ja pidän puhepainotteisista kirjatapahtumista. Kirjojen ostokin vaatii nykyisin liikaa harkintaa, koska hyllytilaa ei enää ole. Jos ostan uusia, sama määrä vanhoja on hävitettävä karvain mielin.
Messuilla kiinnitti huomiota, että kahden euron kirjavuoret olivat vallanneet ison osan messualueesta. Tämä näyttäytyi minulle perinteisen kirja-alan surullisena kuvana. Yhä suurempi osa tekijöiden vuosien työpanoksesta päätyy halpalaareihin, joista edes minä kirjaihmisenä en suostu viemään fyysisiä niteitä hyllyihini.
Kirjan sisältö ei onneksi ole sidoksissa ilmiasuun, niin kuin Niklas Bengtsson messuhaastelussa totesi. Bengtson esitteli monenlaisia kirjaformaatteja papyruksista seinälle levitettäviin haitarikirjoihin ja pohdiskeli, voidaanko kirjana pitää miestä, joka on tatuoinut runokokoelman ihoonsa.
Uudet kirjaformaatit ovat sähköisiä, ja Messukeskuksen laarit auttamattomasti menneisyyttä. Silti messut ja kustantamot pitävät uskollisesti kiinni vanhan rippeistä, koska yhtä tuottoisaa ansaintamallia sähköisille julkaisuille ei ole onnistuttu kehittämään.
Pari viikkoa sitten julkaistiin Elämän ja kuoleman tekstit -artikkelikokoelma, joka käsittelee sosiaali- ja hoitotyön kielenkäyttöä sekä tekstityötä. Erilaiset kirjaamiset ja raportoinnit lisääntyvät koko ajan, mutta niiden vaikutusta päätehtävään ei oteta huomioon. Kirjoittaminen kuluttaa kallisarvoisia tunteja hoitotyöstä, josta suuri osa tehdään jo paperilla etäällä asiakkaasta.
Kirjan toinen toimittaja Ulla Tiililä on useassa yhteydessä kiinnittänyt huomiota siihen, että kirjoitustyötä ei ylipäätään tunnisteta. Huomaamatta jää, että säästön nimissä tehdyt uudistukset lisäävät usein monivaiheista hakemusten käsittelyä ja hoidon säästöt kuluvat paperinpyöritykseen.
Kiinnostavan konkreettisesti useissa artikkeleissa avautuu näkökulma siihen, miten merkittävästi tekstit vaikuttavat ydintyöhön ja miten vähän ne saavat huomiota keskustelussa ja tutkimuksessa. Elämän ja kuoleman tekstit -kirja tekee ansiokkaasti tekstityötä näkyväksi.
Selkeän kielen päivänä 13.10. Kotimaisten kielten keskus järjesti työpajan, jonka teemana oli sote- ja maakuntauudistus. Ministeriöiden puheenvuoroissa kerrottiin sadan sanan sote-sanastosta ja muistutettiin selkeän kielenkäytön periaatteista. Jyväskylän viestintäpäällikkö Emmi Hyvönen mainitsi kohteliaasti ministeriöiden tarjoamasta materiaalista olleen hyötyä, tosin sitä on jouduttu kansankielistämään. Hyvönen toi keskusteluun myös tavallista liturgiaa tuoreempaa näkökulmaa: tekstit olisi testattava käyttäjillä, ilman sitä ei ymmärrettävyydestä saada takeita. Olennaisen äärellä oli myös Selkokeskuksen Ari Sainio: sisältöä on katsottava lukijan, ei organisaation näkökulmasta. Osallistujat pantiin myös ryhmissä käytännön työhön selväkielistämään sote-tekstejä ja kyytiä saivatkin puolikiirevastaanotot ynnä kapitaatiokorvaukset. Työpajan motoksi kiteytyi ”puhu suomea, älä sotea”.
Tiedättekö, miksi terveydenhoidon tutkimukset pitää usein perua viime tingassa? Kallisarvoisia tutkimusaikoja tuhraantuu, koska tutkimukseen tulijat eivät lue ohjeita.
Tulijoille lähetetään kutsun mukana kirjallinen ohje siitä, kuinka kauan pitää olla syömättä ja juomatta. Ohjetta rikotaan jatkuvasti: ”eikö edes maitoa” tai ”söin vain omenan”. Ohjeiden kirjoittajat lihavoivat, alleviivaavat ja kehystävät ole syömättä -kehotuksen, mutta pulmat jatkuvat.
Oma ratkaisuni olisi tuoda paastovaatimus jo pääotsikkoon. Se, mikä on tärkeintä, on sanottava heti ensimmäiseksi: ”Ole kuusi tuntia syömättä ja juomatta, muuten tutkimus peruuntuu”. Otsikkoa tehokkaampaa korostuskeinoa ei ole.
Mainitsin tutkimukseen menevälle tuttavalleni potilasohjeiden kesto-ongelmasta. Hän tiesi olla tunnollisesti syömättä ja juomatta vaaditun ajan. Tutkimus kuitenkin peruttiin: syynä oli aamulla suuhun pistetty purukumi.
Miten otsikko muotoillaan, että tämäkin ongelma poistuu? ”Ei mitään suuhun kuuteen tuntiin, muuten tutkimus peruuntuu”?
Olen ryhtymässä Selkokeskuksen asiantuntijaksi.
Selkoistamisen periaatteet ovat hyvin samanlaisia kuin selväkielistämisen, johon olen virkakirjoittajia opastanut. Selkoistaja analysoi, kenen näkökulmasta lähtöteksti on kirjoitettu, kuinka tuttua on sanasto ja käytetäänkö vaikeita rakenteita. Tekstiä helpotetaan näillä kaikilla tasoilla.
Mutta miten pitää yllä lukijan motivaatiota? Keskeyttämiseen houkuttelee, kun lukeminen sujuu työläästi. Koukkuja olisi osattava ripotella pitkin matkaa.
Lukijan työmuisti ei saa kuormittua liiaksi. Virkkeet ynnä kappaleet pidetään keveinä ja tekstikin helposti lähestyttävän mittaisena. Tärkein sanotaan aluksi, jos lukija ei jaksakaan loppuun asti.
Selkolukijoilla on vain vähän kokemusta erilaisista teksteistä, siksi uutinen ja pakinakin saattavat sekoittua. Tekstilajit merkitään selvästi, vaikka eri väripohjilla. Tulkinnan kannalta eronteko on olennaista.
Ulkoasun on myös helpotettava tekstiin tarttumista. Kirjasinkoko saa olla hieman tavallista isompi ja rivi lyhyempi: hyvä mitta on 58 merkkiä välilyönteineen. Kuvat saavat olla selkeitä ja informatiivisia, liika nokkeluus hämmentää.
Selkotekstit muuten soveltuvat mainiosti myös silmäilevään työ- ja verkkolukemiseen. Harva valittaa liian helppolukuisesta tekstistä.