Twitter kertoo käyttäjälle päivitysten näyttökerrat. Ne pyörivät usein tuhansissa, vaikka reaktioita ei juuri olisi. Itse kukin miettii aika ajoin, lukeeko tviittejä kukaan vai poikkeavatko ihmiset Twitterissä vain jättämässä oman viestinsä. Kokeilin tviitillä jäätä viime lauantaina.

Pikatesti: Jos luit tämän tviitin, klikkaa sydäntä. Kiitos avusta.

Parin kolmen päivän aikana seurailin ihan käyttäjätunnuksittain, ketkä tviittiäni lukivat. Ensimmäisten päivien sydämet tulivat pääosin seuraajilta, mutta päivien myötä ei-seuraajien osuus kasvoi. Kun sydänten määrä lisääntyi, Twitter kasvatti tviitin näkyvyyttä myös ei-seuraajille; kaikkiaan ei-seuraajien sydänten osuus oli parisenkymmentä prosenttia.

Seuraajia minulla on 14 150. Näyttökertoja testitviitillä oli Twitterin oman tilaston mukaan 15 662. Kuitenkin tviitti oli luettu ja sydäntä klikattu vain 891 kertaa, mikä on vajaa kuutisen prosenttia näyttökerroista. Jos luvusta jättää pois poikkeuksellisen tykkäysmäärän tuomat näytöt ei-seuraajille, karkeasti arvioiden viisi prosenttia seuraajistani oli lukenut tviitin. Se on mielestäni vähän se.

Liturgia tarkoittaa jumalanpalveluksen vakiopuheenvuoroja. Kuvaannollisesti liturgialla viitataan yleisesti kaavamaisiin sanakäänteisiin. Perjantaina hautajaisissa pohdiskelin uskonnollista kielenkäyttöä, johon ei arkielämässä juuri törmää. Uskonnon erikoiskielessä on paljon kuvailmauksia (armonvirta, elämän leipä), vanhahtavia muotoja (kirkkahista, vapahtavi), vieraita sanajärjestyksiä (Isä meidän) ja outoja sanoja (halleluja, amen, hurskas, synti, armo), joihin ei juuri kirkon ulkopuolella törmää. Huomio kiinnittyykin ensisijaisesti kieleen ja sanomisen tapaan, kun taas sanoma tuntuu samalla etääntyvän kauas nykyhetken elämänmuodosta.

Kirkon erikoiskielen ongelmat ovat samantyyppisiä kuin hallintokielen siinä suhteessa, että kielenkäyttö on kirkossa tiukasti sidoksissa Raamattuun ja hallinnossa lakitekstiin. Molempien tekstien asema on niin pyhä, että yksityinen kielenkäyttäjä ei uskalla poiketa niiden ilmaisusta vaan noudattaa sitä sanasta sanaan. Arkikielellä sanoma saattaisi koskettaa lähemmin kuulijoiden todellisuudetta eli sana tulisi lihaksi.

Käyttöönottokokemuksella viitataan yleensä siihen, miten helppoa tai vaikeaa laite on ottaa suoraan pakkauksesta käyttöön (engl. out-of-box experience). Onko käyttöönotto tehty yksinkertaiseksi ja onko se kokemuksena miellyttävä?

Laajensin käyttöönottokokemuksen alaa ja sovelsin sitä julkisen alan asiakirjoihin. Kuinka miellyttävää tavallisen kansalaisen on tarttua hakulomakkeisiin, päätöksiin ja raportteihin? Millaista taustatietoa ne vaativat lukijalta avautuakseen? Ohjaavatko dokumentit lukijan toimintaa samaan tapaan kuin pakkauksesta otettavat kännykät ja tietokoneet? Havaintojeni mukaan käyttäjän näkökulmaa ei juuri oteta asiakirjoissa huomioon, vaan niiden tehtävänä pidetään dokumentointia ja ne koostetaan järjestelmien eikä lukijoiden ehdoilla.

Tekstejä olisi kuitenkin hyödyllistä tarkastella kapeastikin kansalaisen käyttöönottokokemuksen näkökulmasta. Asiakirjojen ja lomakkeiden tulisi toimia itseohjaavasti tai suorastaan itsenäisesti niin kuin esitäytetyt verolomakkeet. Tekstit muovaavat käyttäjän kokemusta koko julkishallinnosta: onko hallinto kansalaista vai kansalainen hallintoa varten.

Sain viime viikolla puhelinsoiton: kysyjä halusi tietää, milloin kokouksessa kuuluu kopauttaa nuijalla. Auttaisiko tämä pikaohje muitakin? Kokous alkaa kolmella kopautuksella ja päättyy kahteen kopautukseen. Jokainen päätös vahvistetaan ja jokainen asiakohta lopetetaan kopauttamalla. Päätöksentekoa edeltää keskustelu, joka avataan ja päätetään koputtamalla. Jos keskustelussa tulee useita ehdotuksia ja niistä äänestetään, oman nuijankopautuksensa vaativat äänestysjärjestys, äänestystapa ja äänestyksen tulos. Olipa kokous pieni tai suuri, asioiden käsittely etenee aina samaan tapaan. Pienet kokoukset ovat kuitenkin yleensä epämuodollisia, ja nuijan virkaa toimittaa usein puheenjohtajan kynä. Turhan näyttävää ei nuijankäytöstä ole tarpeen tehdä: tarkoitus on jäsentää, ei jäykistää.

Luin viikonloppuna Rosa Liksomin Everstinnan. Nautin peräpohjalaisesta kielenkäytöstä: Menheen elämän ilo on siinä, että se ei koskhaan pallaa. ”Hoon päältä puhuminen” kuulostaa hauskalta, mutta ei sen käyttöä hämäläinen uskalla edes kokeilla. Periaatteessa h esiintyy nykykielen pitkän vokaalin paikalla samoin kuin aiemmin yleiskielessä ja edelleen eteläpohjalaisissa murteissa (mennehen, määrättihin). Edeltävä vokaali on peräpohjalaismurteissa kuitenkin joko kadonnut tai h on siirtynyt sen eteen: katethaan, määräthiin, Helsinkhiin. Joissain tapauksissa h on hypännyt myös edellisen konsonantin yli: rakentahmaan, elähmään. Hauskan h:n lisäksi tunnusomaisia peräpohjalaisia murrepiirteitä ovat toisten konsonanttien kahdentuminen (pallaa, pahhaa), toisten lyheneminen (leirile, huolela) ja joidenkin katoaminen kokonaan tiettyjen vokaalien yhteydessä (Roaniemele, hyätapainen). Murresanoista minulle tuttu oli kläppi ’lapsi’, mutta outoja visto ’ruma, ällöttävä’ ja kompiainen ’makeinen’. Everstinnaan kannattaa tutustua – osta tai hae kirjastosta.

Aforismit eli mietelauseet herättävät meissä ihmisissä tunteita. Osa kokee ne näennäisen syvällisenä hölynpölynä, kun taas toiset saavat niistä voimaa. Piditpä aforismeista tai et, kaksi asiaa on varmaa: Facebookissa aforismeilta ei voi välttyä, ja niissä edustuu koko kielivirheiden kirjo.

Facebook-aforismeissa yleisiä ovat

• pilkkuvirheet
• turhat isot kirjaimet
• tekstin liiallinen tiivistäminen niin, että oleellisia lauseenjäseniä puuttuu
• välimerkin korvaaminen hymiöllä
• väärien välimerkkien käyttäminen, yleensä myös väärissä kohdissa
• possessiivisuffiksin puuttuminen
• sekavat lauserakenteet tai liian pitkät virkkeet
• yhdyssanavirheet.

Some-aforismit ovat arjen taidetta, joten niille täytynee sallia tiettyjä vapauksia. Aforismin taiteellinen vaikutelma ei kuitenkaan kärsi pilkusta oikeassa paikassa. Martin Luther King on aforismin mukaan todennut: ”Et tarvitse kielioppia auttaaksesi. Tarvitset vain alttiin sydämen, rakkaudentäyteisen sielun.” Ymmärrettävän tekstin kirjoittamisessa ei rakkaudentäyteinen sielu riitä eikä altis sydän auta. Kielenhuollosta sen sijaan on apua, jos some-aforisti tahtoo tekstinsä aiheuttavan muitakin tunteita kuin hämmennystä.

Viikon sanan kirjoittajana vierailee suomen kielen opiskelija Terhi Savonen, joka osallistui Tampereen yliopiston Työelämäviestinnän ja kielikonsultoinnin kurssille.

Parin vuoden tauon jälkeen osallistuin taas Online Educa Berlin -konferenssiin. Panin merkille kolme muutosta: suomalaisten määrä oli vähentynyt, näytteilleasettajat edustivat aiempaa pienempiä toimijoita, ja tilaisuudet olivat muuttuneet vuorovaikutteisemmiksi.

Suomalaisten poissaolon arvelen johtuvan siitä, että kärkijoukolle ei ole tarjolla kylliksi uusia teemoja ja perässätulijoille on oppia tarpeeksi tarjolla kotimaassa. Näytteilleasettajat taas punnitsevat tarkasti panoksen ja hyödyn suhdetta; Educan osallistujaprofiili lienee muuttunut, niin että myyjät eivät tavoita tapahtumassa riittävästi päätöksentekijöitä. Suomestakin näytteilleasettajia oli vain yksi, oululainen Tuudo.

Vuorovaikutteisuuden lisääminen on mielestäni hyvä ratkaisu ja heijastelee verkkopedagogiikan linjauksia. Myös omassa sessiossamme esitykset liittyivät viestintään: Vasilis Tsilivis peräänkuulutti sokraattista dialogia ja itse puhuin somekanavien monipuolisesta hyödyntämisestä opetusviestinnässä. Esitysten kestoa oli istunnoissa lyhennetty, ja tilaa jätettiin enemmän yleisökeskustelulle. Se on oiva tapa elävöittää teeman käsittelyä, mutta erilaisten oppimiskahviloiden osallistumisvelvoite voi myös olla yksi syy meidän introverttien suomalaisten poisjääntiin.

Online Educa voi joka tapauksessa hyvin. Osallistujia on edelleen yli kaksituhatta, ja yleisö on varsin asiantuntevaa. Erityiskiitoksena täytyy todeta, että tapahtuma on suorastaan saksalaisen hyvin järjestetty.

Viikon sanan kirjoittajana vierailee suomen kielen opiskelija Vilma Häkkinen, joka osallistui Tampereen yliopiston Työelämäviestinnän ja kielikonsultoinnin kurssille.