Tuohduin somekeskustelusta. Olen usein ihmetellyt muiden tuohtumusta – miksei ärsyttäviä kommentteja voi vain jättää huomiotta?

Viime viikolla sitten kolahti. Seurasin Twitter-keskustelua, joka sivusi omaa asiantuntijuusalaani. Keskustelussa otettiin kantaa jyrkästi, oltiin sarkastisia, ivailtiin humoristisesti – ja minun näkökulmastani oltiin täysin tietämättömiä.

Mitä tehdä? Pitäisikö osallistua? Lakata seuraamasta keskustelijoita? Blokata koko porukka? Poistua Twitteristä?

En tehnyt mitään.

En jaksanut osallistua ja aloittaa perusteista. Oma näkemys tuntui vaikealta sävyttää samanmielisten vyörytykseen. En halunnut myöskään lopettaa kenenkään seuraamista yhden keskustelun perusteella. Käyttäjien hiljentämistä en ymmärrä, ja blokkaus sopii mielestän vain roska- ja valetileihin. Twitteriä en tietenkään jätä.

Päädyin lopulta vaimentamaan kuusi aihetunnistetta ja sanaa. Käyttökokemus parani, ehkä tuohtumuskin vielä laantuu. Argh.

Kaltaiselleni huonolle suunnistajalle Manhattanin pitäisi olla helppo. Pituussuunnassa kulkevat avenuet ja niiden numeroidut poikkikadut auttavat paikantamisessa, vielä kun muistaa, että viides avenue jakaa kadut länsi- ja itäpuoleen.

Metrossa täytyy aina tarkistaa, onko suuntana Downtown vai Uptown. Downtown on saaren eteläkärki, taloudellinen keskus Wall Streeteineen. Uptown alkaa kutakuinkin Central Parkin etelälaidalta. Sanojen downtown ja uptown merkitys kuitenkin vaihtelee, ja häiritsevästi vielä niiden sijaan keskustalta tuntuu Midtown.

Pari väärää suunnanvalintaa New Yorkin ikävässä metrossa opettaa nopeasti, mitä sikäläiset down ja up tarkoittavat. Samoin selviävät nimilyhenteet SoHo (South of Houston), NoHo (North of Houston) ja Penn Station (Pennsylvania Station). Metrokuulutukset panivat myös tarkistamaan, miksi New Yorkin Houston (”Hauston”) Street äännetään toisin kuin Texasin (”Hjuuston”). Kyse on nykykirjoitusasusta huolimatta eri nimistä: New Yorkissa William Houstounista ja Texasissa Sam Houstonista.

Aiemmin olen jo kiinnittänyt huomiota aiemmin New Yorkin nimien hollantilaiseen alkuperään: Harlem (Haarlem), Coney Island (Konijneneiland ’kaniinisaari’), Wall Street (Walstraat) ja Staten Island (Staaten Eylandt ’valtion maa’). Nyt myös perienglannilta kuulostavat Greenwich Village (Groenwijck ’vihreä alue’) ja Brooklyn (Breuckelen ’lietemaa’) ynnä sen osatkin osoittautuivat hollantilaiseksi tuontitavaraksi.

Entä sitten itse Manhattanin nimi? Sitä eivät ole tuoneet hollantilaiset eivätkä englantilaiset, vaikka nimesivätkin Nieuw-Amsterdamin uudelleen Yorkin herttuan mukaan. Manna-hatta ’monien kukkuloiden saari’ on peräisin alueen alkuperäisaskukkailta lenapeintiaaneilta.

Kielten osaamista voidaan laajasti kutsua kielivarannoksi. Siihen kuuluvat vieraiden kielten osaamisen lisäksi äidinkielen taidot. Työelämässä vieraiden kielten osaaminen on välttämätöntä kansainväistymisen kannalta, mutta yhtä tärkeää on ottaa huomioon myös äidinkielen taidot. Oman kielen käyttö hallitsee arkipäivän viestintää.

Hyvää äidinkielen taitoa ei voi korvata muiden kielten osaamisella, kun kirjoitetaan raportteja, strategioita ja muistioita muiden luettaviksi. Kielitaidollisesti vähävaraisella voi olla paljon asiantuntemusta alastaan, mutta mikäli hän viestii huonosti, eivät muut aina hyödy osaamisesta. Kielitaitovaatimukset toki vaihtelevat eri tehtävissä, mutta selkeälle kielenkäytölle on kysyntää kaikkialla.

Hyvä äidinkielen osaaja kasvattaa työpaikkansa kielivarakkuutta.

Viikon sanan kirjoittajana vierailee suomen kielen opiskelija Veera Louhivuori, joka osallistui Tampereen yliopiston Työelämäviestinnän ja kielikonsultoinnin kurssille.

Sain viime perjantaina postitse tekijänkappaleena 22 kirjoittajan artikkelikokoelman Twitter viestintänä. Eipä juuri kiinnostavampaa aihetta ole Twitter-aktiiville, joten ei kuin kiireesti poimimaan valituttuja paloja.

1. Suomalaisen politiikan ja journalismin toimijat muodostavat erityisen virtuaalisen eliitin. Twitter-eliitin toimittajat tulevat suurista mediataloista ja poliitikot pääkaupungin kokoomuslaisista ja vihreistä. (Iiris Ruohon ja Jaana Kuusipalon artikkeli)

2. Kansalaisten ja poliitikkojen suora kontakti lisää luottamusta ja edistää järjestelmän toimimista. Suomalaisista kansanedustajista 161 on Twitterissä, mutta keskustelua käy vain harva ja silloinkin lähinnä toisten edustajien, ei rivikansalaisten kanssa. (Mari Marttila)

3. Vaalikeskustelujen livetviitit käsittelevät enimmäkseen asiakysymyksiä. Poliitikoilta toivottiin konkreettisuutta ja realistisuutta. Puheenjohtajien henkilöä luonnehtivat tviitit näyttävät heijastelevan hyvin yleistä mielipidettä. (Pekka Isotalus ja Laura Paatelainen)

4. Organisaation aihetunniste voidaan kaapata. Aihetunniste luodaan brändäyksen ja kampanjoinnin tarpeisiin, mutta käyttäjät voivat valjastaa sen kielteiseen viestintään, jos organisaation viesti on ristiriidassa heidän kokemuksensa kanssa. (Mia Virolainen ja Vilma Luoma-aho)

5. Kaupunkien viestintäohjeissa Twitter liitetään vuoropuheluun, mutta käytännössä virkatviittailu on yksisuuntaista. Twitter kuitenkin sopii kuntalaiskeskusteluun, ja vuorovaikutteisuus lisää virkapuheen ymmärrettävyyttä. (Oma artikkelini)

6. Journalistit käyttävät paljon sosiaalista mediaa ideoiden, tiedon ja lähteiden keräämiseen. Joukkoviestinnän ja sosiaalisen median logiikat lomittuvat toisiinsa niin, että toimittajat noudattavat enemmän sosiaalisen median logiikkaa ja mediatalot joukkoviestinnän logiikkaa. (Janne Matikainen ja Mikko Villi)

Lisää kiinnostavaa Twitter-tietoa saat lukemalla koko kirjan. Tilaa Vastapainosta.

Twitter kertoo käyttäjälle päivitysten näyttökerrat. Ne pyörivät usein tuhansissa, vaikka reaktioita ei juuri olisi. Itse kukin miettii aika ajoin, lukeeko tviittejä kukaan vai poikkeavatko ihmiset Twitterissä vain jättämässä oman viestinsä. Kokeilin tviitillä jäätä viime lauantaina.

Pikatesti: Jos luit tämän tviitin, klikkaa sydäntä. Kiitos avusta.

Parin kolmen päivän aikana seurailin ihan käyttäjätunnuksittain, ketkä tviittiäni lukivat. Ensimmäisten päivien sydämet tulivat pääosin seuraajilta, mutta päivien myötä ei-seuraajien osuus kasvoi. Kun sydänten määrä lisääntyi, Twitter kasvatti tviitin näkyvyyttä myös ei-seuraajille; kaikkiaan ei-seuraajien sydänten osuus oli parisenkymmentä prosenttia.

Seuraajia minulla on 14 150. Näyttökertoja testitviitillä oli Twitterin oman tilaston mukaan 15 662. Kuitenkin tviitti oli luettu ja sydäntä klikattu vain 891 kertaa, mikä on vajaa kuutisen prosenttia näyttökerroista. Jos luvusta jättää pois poikkeuksellisen tykkäysmäärän tuomat näytöt ei-seuraajille, karkeasti arvioiden viisi prosenttia seuraajistani oli lukenut tviitin. Se on mielestäni vähän se.

Liturgia tarkoittaa jumalanpalveluksen vakiopuheenvuoroja. Kuvaannollisesti liturgialla viitataan yleisesti kaavamaisiin sanakäänteisiin. Perjantaina hautajaisissa pohdiskelin uskonnollista kielenkäyttöä, johon ei arkielämässä juuri törmää. Uskonnon erikoiskielessä on paljon kuvailmauksia (armonvirta, elämän leipä), vanhahtavia muotoja (kirkkahista, vapahtavi), vieraita sanajärjestyksiä (Isä meidän) ja outoja sanoja (halleluja, amen, hurskas, synti, armo), joihin ei juuri kirkon ulkopuolella törmää. Huomio kiinnittyykin ensisijaisesti kieleen ja sanomisen tapaan, kun taas sanoma tuntuu samalla etääntyvän kauas nykyhetken elämänmuodosta.

Kirkon erikoiskielen ongelmat ovat samantyyppisiä kuin hallintokielen siinä suhteessa, että kielenkäyttö on kirkossa tiukasti sidoksissa Raamattuun ja hallinnossa lakitekstiin. Molempien tekstien asema on niin pyhä, että yksityinen kielenkäyttäjä ei uskalla poiketa niiden ilmaisusta vaan noudattaa sitä sanasta sanaan. Arkikielellä sanoma saattaisi koskettaa lähemmin kuulijoiden todellisuudetta eli sana tulisi lihaksi.

Käyttöönottokokemuksella viitataan yleensä siihen, miten helppoa tai vaikeaa laite on ottaa suoraan pakkauksesta käyttöön (engl. out-of-box experience). Onko käyttöönotto tehty yksinkertaiseksi ja onko se kokemuksena miellyttävä?

Laajensin käyttöönottokokemuksen alaa ja sovelsin sitä julkisen alan asiakirjoihin. Kuinka miellyttävää tavallisen kansalaisen on tarttua hakulomakkeisiin, päätöksiin ja raportteihin? Millaista taustatietoa ne vaativat lukijalta avautuakseen? Ohjaavatko dokumentit lukijan toimintaa samaan tapaan kuin pakkauksesta otettavat kännykät ja tietokoneet? Havaintojeni mukaan käyttäjän näkökulmaa ei juuri oteta asiakirjoissa huomioon, vaan niiden tehtävänä pidetään dokumentointia ja ne koostetaan järjestelmien eikä lukijoiden ehdoilla.

Tekstejä olisi kuitenkin hyödyllistä tarkastella kapeastikin kansalaisen käyttöönottokokemuksen näkökulmasta. Asiakirjojen ja lomakkeiden tulisi toimia itseohjaavasti tai suorastaan itsenäisesti niin kuin esitäytetyt verolomakkeet. Tekstit muovaavat käyttäjän kokemusta koko julkishallinnosta: onko hallinto kansalaista vai kansalainen hallintoa varten.