Liturgia tarkoittaa jumalanpalveluksen vakiopuheenvuoroja. Kuvaannollisesti liturgialla viitataan yleisesti kaavamaisiin sanakäänteisiin. Perjantaina hautajaisissa pohdiskelin uskonnollista kielenkäyttöä, johon ei arkielämässä juuri törmää. Uskonnon erikoiskielessä on paljon kuvailmauksia (armonvirta, elämän leipä), vanhahtavia muotoja (kirkkahista, vapahtavi), vieraita sanajärjestyksiä (Isä meidän) ja outoja sanoja (halleluja, amen, hurskas, synti, armo), joihin ei juuri kirkon ulkopuolella törmää. Huomio kiinnittyykin ensisijaisesti kieleen ja sanomisen tapaan, kun taas sanoma tuntuu samalla etääntyvän kauas nykyhetken elämänmuodosta.
Kirkon erikoiskielen ongelmat ovat samantyyppisiä kuin hallintokielen siinä suhteessa, että kielenkäyttö on kirkossa tiukasti sidoksissa Raamattuun ja hallinnossa lakitekstiin. Molempien tekstien asema on niin pyhä, että yksityinen kielenkäyttäjä ei uskalla poiketa niiden ilmaisusta vaan noudattaa sitä sanasta sanaan. Arkikielellä sanoma saattaisi koskettaa lähemmin kuulijoiden todellisuudetta eli sana tulisi lihaksi.