Luin viikonloppuna Rosa Liksomin Everstinnan. Nautin peräpohjalaisesta kielenkäytöstä: Menheen elämän ilo on siinä, että se ei koskhaan pallaa. ”Hoon päältä puhuminen” kuulostaa hauskalta, mutta ei sen käyttöä hämäläinen uskalla edes kokeilla. Periaatteessa h esiintyy nykykielen pitkän vokaalin paikalla samoin kuin aiemmin yleiskielessä ja edelleen eteläpohjalaisissa murteissa (mennehen, määrättihin). Edeltävä vokaali on peräpohjalaismurteissa kuitenkin joko kadonnut tai h on siirtynyt sen eteen: katethaan, määräthiin, Helsinkhiin. Joissain tapauksissa h on hypännyt myös edellisen konsonantin yli: rakentahmaan, elähmään. Hauskan h:n lisäksi tunnusomaisia peräpohjalaisia murrepiirteitä ovat toisten konsonanttien kahdentuminen (pallaa, pahhaa), toisten lyheneminen (leirile, huolela) ja joidenkin katoaminen kokonaan tiettyjen vokaalien yhteydessä (Roaniemele, hyätapainen). Murresanoista minulle tuttu oli kläppi ’lapsi’, mutta outoja visto ’ruma, ällöttävä’ ja kompiainen ’makeinen’. Everstinnaan kannattaa tutustua – osta tai hae kirjastosta.