Yleinen käsitys on, että suomen kielessä ei ole futuuria. Lingvistin näkökulmasta se, mikä suomen kielestä puuttuu, on futuurin sijaan morfologinen futuuritempus. Kieliopillisen futuurin sijaan tulevia tapahtumia ilmaistaan preesensillä, ja tarkennus tehdään käyttämällä esimerkiksi tulevaisuuteen viittaavia adverbiaaleja. Suomessa voidaan sanoa ”minä tiskaan”, ja lupaus täyttyy, vaikka astiat tiskattaisiin vasta viikkoa myöhemmin, kuten joskus voi käydä.
Suomessa on preesensin lisäksi myös muita verbirakenteita, joita voidaan tulevasta puhuttaessa käyttää. Yleisin näistä on tulla-futuuri, joka mitä luultavimmin on ujuttautunut kieleemme länsinaapurista. Oikeinkirjoitusoppaissa ruotsin kommer att göra -rakenteesta verbiliitoksi tulla tekemään suomentuvaa futuuri-ilmausta neuvotaan kuitenkin välttämään. Tulla-futuuri nähdään epäkieliopillisena ja tarpeettomana, koska se on räikeä svetisismi ja koska viittaus tulevaan onnistuu vallan mainiosti preesensiä käyttäen. Jotkut liittävät tulla-futuurin epätarkkuutensa vuoksi kapulakieleen, jossa esimerkiksi toiminnan aloittamisen tai päätöksen tekemisen tarkkaa ajankohtaa ei haluta kertoa.
Kielitoimiston ohjepankin mukaan tulla-futuuria saa ja toisinaan tarvitseekin käyttää. Usein sitä käytetään esimerkiksi tilaverbien (olla), ja statiivisten verbien (tuntea) kanssa – toisin sanoen silloin, kun pelkän preesensmuodon käyttäminen olisi harhaanjohtavaa. Tästä huolimatta moni suomalainen elää siinä uskossa, että tulla-futuurin käyttäminen on aina väärin. Se, onko tulla-futuurin käyttäminen tarpeellista, riippuu paljolti kontekstista, mutta ainakin se on sallittua.
Viikon sanan kirjoittajana vierailee suomen kielen opiskelija Vilma Häkkinen, joka osallistui Tampereen yliopiston Työelämäviestinnän ja kielikonsultoinnin kurssille.