Olen joutunut pohtimaan, miten oikeuskielen käytänteet vaikuttavat virkatekstien luettavuuteen. Eritysen kiinnostavaa on tutkia, mitkä muotoilut ovat perusteltuja ja mitkä taas turhia kapuloita.

Minua esimerkiksi häiritsee muotoilu, jossa nimen ensimmäisen maininnan jälkeen seuraa ilmaus jäljempänä ja jokin käyttönimi. Tavallisessa tekstissäkin pitkä nimi on tapana korvata käyttönimellä, joka on yleensä nimen loppuosa. Käytäntö tuli vastaan viimeksi tietosuojatyöryhmän ohjeissa:

Näissä suuntaviivoissa annetaan 29 artiklan mukaisen tietosuojatyöryhmän, jäljempänä ’tietosuojatyöryhmä’, määrittämiä käytännön ohjeita yleiseen tietosuoja-asetukseen, jäljempänä ’tietosuoja-asetus’, sisältyvästä uudesta henkilötietojen käsittelyn läpinäkyvyyttä koskevasta velvollisuudesta sekä tähän liittyvää tulkinta-apua.

Tekstissä siis puhutaan tietosuojatyöryhmästä niin, että määritettä ”29 artiklan mukainen” ei jatkossa toiseta. Samoin tietosuoja-asetuksesta pudotetaan määrite ”yleinen” pois. Varmuuden vuoksi tekstiin on kuitenkin lisätty hankalat ilmaukset jäljempänä ’tietosuojatyöryhmä’ ja jäljempänä ’tietosuoja-asetus’, joissa on lisäksi virheellisesti käytetty puolilainausmerkkejä. Jos sekaannuksen mahdollisuutta ei ole, tällainen turhantarkkuus johtaa tarpeettoman kapulaiseen kieleen.

Aloin viisi vuotta sitten tehdä väitöskirjaa. Väitöskirjassani tutkin, miten julkisen alan tekstien käytettävyyttä voidaan parantaa. Kysymys on tärkeä demokratian ja osallistamisen kannalta.

Tutkimustyöhön ryhdyin ensinnäkin siksi, että halusin saada parempia työkaluja ja luotettavampaa tietoa virkaviestijöiden koulutuksiin. Toiseksi halusin selvittää, miksi virkatekstien yleistajuistaminen ei vain onnistu, vaikka hyvää tahtoa on ja väkeä jatkuvasti koulutetaan. Pitkän kokemuksen ansiosta minulla oli jo lähtiessä näkemys ongelmista, mutta tutkimuksen aikana kuva on täsmentynyt. Ratkaisuja on nyt etsittävä hierarkian yläpäästä, lähinnä oikeuskielen käytänteiden uudelleenarvioinnista.

Tutkimustekstin kirjoittaminen on ollut avaava kokemus. Kun tutkii ja yleistajuistaa työkseen vaikeita tekstejä, ei haluaisi itse sortua akateemiseen kapulaan. Niin siinä kuitenkin tahtoo käydä: väitöskirjaan kuuluvat tieteenalan erityistermit, lukuisat lähdeviittaukset ja tutkimusprosessin yksityiskohtainen selostaminen. Tekstistä tulee niin toisteista ja pitkäveteistä, että itseäkin hirvittää.

Kun väitöskirja on tarkastettu ja toivottavasti myös hyväksytty, julkaisen siitä verkossa selkotiivistelmän. Toivottavasti sen jaksaa lukea ja pääsee jyvälle tuloksista.

Elaboroida ’täsmentää, työstää, selittää tarkemmin’ tulee kielenkäyttöömme ruotsin ja englannin kautta latinasta. Elaborointia on käytetty yleistajuistamisen menetelmänä esimerkiksi vieraan kielen opetuksessa.

Elaborointia on esitetty vaihtoehdoksi tekstin selkoistamiselle. Katriina Rapatti toteaa artikkelissaan Tekstin vuorovaikutteisuus avaimena ymmärtämiseen, että kielenoppijalle selkoteksti voi olla kielellisesti liian niukka. Siitä on karsittu sellaisia abstrakteja ilmauksia ja kielellisiä rakenteita, jotka olisivat oppimisen kannalta tärkeitä. Sen sijaan että poistettaisiin kaikki vaikeat sisällöt, ne pitäisi selittää tekstissä toisin sanoin. Teksti näin ollen pitenee, kun se selkoistaessa usein lyhenee.

Elaboroinnissa sovelletaan samantyyppisiä keinoja, joilla syntyperäiset kielenpuhujat helpottavat vieraskielisen keskustelukumppaninsa ymmärtämistä. Elaborointia Rapatti kuvaakin kahden kielimuodon yhdistämiseksi: kirjoitettua kieltä rikastetaan havainnollistavalla puheella. Tekstistä tulee ikään kuin lukijan ymmärtäväinen keskustelukumppani.

Tosin selkoistamisen ja elaboroinnin ero on mielestäni pikemminkin näkökulmassa kuin käytännön mukautustyössä. Käytännössä selkotekstiin lisätään myös esimerkkejä ja kuvailevia lisäyksiä. Kuitenkin elaboroinnin korostama eri kielentasojen säilyttäminen on tärkeä painotus.

Olen toiminut nyt pari vuotta Selkokeskuksen asiantuntijana. Ryhdyttyäni työhön ajattelin olevani lähes täysinoppinut, koska olen yleistajuistanut tekstejä koko työikäni. Vähänpä tiesin, sillä olen oppinut koko ajan uutta kokeneilta selkoistajilta. Yksi tärkeä asia on ollut selkotekstin asettelu eli taitto.

Aloin heti käyttää suositeltua 55–60 merkin rivipituutta. Kokenut selkoistaja kuitenkin ehdotti vielä lyhyempää riviä.

Tämän lauseen 45 merkin rivinpituus on hyvä.

Opettelin hiukan vaivoinkin käyttämään selkoteksteissä noin lyhyttä, yhden ilmaus- tai lausekokonaisuuden sisältävää riviä. Virkatekstikin alkoi näin muistuttaa runoa.

Kirjasinkokoani muutin suuremmaksi. Leipätekstissä käytän Arialin pistekokoa 14. Se on mielestäni pienin mahdollinen kirjasinkoko, jota esimerkiksi ikäihmiset vaivatta lukevat. Opettavaista oli katsoa, kuinka 85-vuotias yritti selvitä kaupungin lähettämästä parinkymmenen sivun ohjeesta, joka oli kirjoitettu pistekoolla 11. Ei onnistunut lukeminen.

Yleiset asetteluohjeet ovat samantyyppisiä kuin muissakin teksteissä. Tuttuja kirjasintyyppejä luetaan nopeimmin. Pienaakkoset ovat helpompia kuin suuraakkoset. Paras kontrasti on, kun käytetään mustaa tekstiä valkoisella taustalla. Palstan vasen reuna tasataan, oikea on liehu. Korostuskeinoja käytetään vain harkiten.

Olin viime viikon Israelissa. Onnekseni kyltit eivät olleet pelkkää hepreaa. Kovin pitkälle en olisi selvinnyt lainasanavarastollani: amen, bagel, cider, halleluja, kibbutsi, klezmer, kosher.

Eri kirjoitusjärjestelmät ja vaihtelevat siirtokirjoitukset aiheuttivat kuitenkin autoillessa päänvaivaa. Raamatusta tutut suomalaiset sovinnaisnimet oli usein vaikea yhdistää omakielisiin paikannimiin.

Jerusalem olikin hepreaksi Yerushalayim ja arabiaksi Al-Quds.

Jeesuksen kotikaupungin Nasaretin väestöstä 70 prosenttia on arabeja, jotka kutsuvat paikkaa nimellä An-Nāşirah. Hepreaksi se on Nazerat.

Aabrahamin asuinpaikka Beerseba muuttui heprealaisittain muotoon Be’ér-Sheva, arabialaisittain taas Bi’r as-Saba‘.

Suomalaisille tuttu kaupunginnimi Jaffa on kylteissä heprealaisittain muodossa Yafo tai arabialaisittain Yāffā.

Yleistä sekaannusta lisää – kaoottisen liikenteen lisäksi – se, että nimistä esiintyy kylteissäkin useita erilaisia kirjoitusasuja. Jos siis lähdet autoilemaan Israeliin, ei muuta kuin mazel tov ’onnea’.

Suomen tietokirjailijat on julkaissut Sähköistyvä koulu -artikkelikokoelman, joka on luettavissa sähkökirjana yhdistyksen verkkosivuilla. Kirjassa on 20 kirjoittajaa, ja ideana on tarjota moninäkökulmainen katsaus digioppimiseen. Poimin artikkeleista kolme olennaista digihaittaa ja kolme digihyötyä.

Digihaittoja

Antti Pirhonen: Opettajien asiantuntemusta ei hyödynnetä käyttöönotossa, vaan pedagogisen ymmärryksen syrjäyttää ”paikallisen ICT-toimittajan hiotut argumentit”.

Kai Hakkarainen ja Pirita Seitamaa-Hakkarainen: Digiteknologiaa käytetään kirjoittamiseen ja pinnallisiin tehtäviin, mutta liian vähän isoihin projekteihin ja vaativampaan tiedonrakenteluun.

Timo Tossavainen: Sähköisten oppimateriaalien etuja perustellaan useimmiten opettajan työn automatisoinnilla, ei uusilla oppimismahdollisuuksilla.

Digihyötyjä

Johannes Pernaa ja Simo Veistola: Haastavat ilmiöt esimerkiksi kemian opetuksessa voidaan tarjota sähköisesssä kirjassa interaktiivisina simulaatioina tai animaatioina.

Teuvo Sankila: Sähköisessä muodossa olevat materiaalit helpottavat sisältöjen kääntämistä ja sovittamista paikallisiin tarpeisiin.

Kai Hakkarainen ja Pirita Seitamaa-Hakkarainen: Mobiilit ja langattomat teknologiat mahdollistavat kaikkien paikkojen muuttamisen oppimisen tiloiksi.

Lisähyödyksi poimin omasta artikkelistani asiantuntijoiden globaalin verkostoitumisen ja vuorovaikutuksen, joka onnistuu esimerkiksi suosikkikanavassani Twitterissä.

Yhdyssanaan tulee yhdysmerkki, jos alku- tai loppuosa on erisnimi (Nokia-puhelin), lyhenne (gsm-verkko) tai numero (12-kerroksinen). Jos yhdyssanan alkuosa koostuu monesta sanasta, yhdysmerkkiä ennen tulee sanaväli eli välilyönti (Helsingin Sanomat -lehti). Jos taas yhdyssanan jälkiosassa on monta sanaa, sanaväli tulee yhdysmerkin jälkeen (Suur- New York). Jos sekä alkuosassa että loppuosassa on monta sanaa, välilyönnin voi panna ennen tai jälkeen yhdysmerkin (Myllyn Paras- gluteeniton sitruunapulla tai Myllyn paras -gluteeniton sitruunapulla). Välilyöntiä ei tule seuraaviin tapauksiin:

• valtiolle.fi-osoite
• 3–6-vuotiaat
• Helsinki–Tampere-rata
• Pohjois-Kymenlaakso-lehti.

Jos moniosaisessa alku- tai loppuosassa ei ole sanaväliä, sitä ei myöskään tule yhdysmerkin yhteyteen.

Lauantaina tuli käytyä Educa-messuilla. Siellä julkistettiin Sähköistyvä koulu -artikkelikokoelma, jossa on mukana myös oma artikkelini ”Millaista digikoulutusta opettajat tarvitsevat?”.

Yksi kahdestakymmenestä kirjoittajasta on Otavan kustannuspäällikkö Teuvo Sankila, joka puhui julkistamistilaisuudessa ammattimaisen oppikirjanteon merkityksestä digitalisaatiossa. Hänen mukaansa luotettavuus, kokonaisuuden hallinta ja ikäryhmän mukainen esitystapa edellyttävät nykyistä kustantajavetoista tuottamista.

Avoimista verkkoaineistoista hyötyvät hänen mukaansa vasta vanhemmat opiskelijat. He osaavat lukea kriittisesti ja hahmottaa kokonaisuuden usein pirstaleisesta verkkotiedosta. Avoimista aineistoista on hyötyä myös isompien opetuksen eriyttämisessä ja ajantasaistamisessa.

Varsinainen yllätys oli Sankilan tarjoama tutkimustieto, jonka mukaan brittikouluissa 90 prosenttia oppimateriaaleista tuotetaan paikallisesti. Mitään suomalaisen kaltaista yhtenäistä oppikirjakulttuuria ei ole. Materiaalin laatu näin ollen vaihtelee paljon kouluittain.

Sankilan näkemyksen mukaan suomalainen käytäntö tuo tasa-arvoa oppilaille. Kaikki saavat uuden opetussuunnitelman mukaiset laadukkaat paperiset tai sähköiset kirjat käteensä samaan aikaan. Tässä lienee kuitenkin syytä muistuttaa, että vaihtoehtoisiakin tapoja on ja puhuja edusti kustantajan näkemystä.

Perjantaina osallistuin paneeliin Tampereen yliopistossa. Paneeli liittyi tiedeviestinnän opintokokonaisuuden avaukseen.

Tilaisuuden avasi tutkimuspäällikkö Sanna Kivimäki, joka vertasi tiedeviestintää translatoriseen toimintaan. Tiedeviestintä on kielensisäistä kääntämistä, jossa viestijän tehtävänä on yhdistää tutkijan maailma lukijan maailmaan.

Apulaisprofessori Johanna Vaattovaara korosti, että tiedeviestinnässä ei ole kyse tekstin vaan ilmiöiden yleistajuistamisesta. Uutta tutkimustietoa pitää välittää yleistajuisesti, koska sitä tarvitaan yhteiskunnallisen päätöksenteon tueksi. Tutkimusraportteina tieto ei tavoita edes toisten alojen asiantuntijoita, saati päätöksentekijöitä ja kansalaisia.

Paneelissa pohdimme yhdessä Satu Lipposen, Heidi Jaunin, Natasha Vilokkisen kanssa yleistajuistamisen voittoja ja tappioita. Yhteinen näkemyksemme oli, että yleistajuistaminen vaatii useamman työstämiskierroksen. Hyötyä on kollegoiden palautteesta ja siitä, että teksteistä sekä merkityksistä keskustellaan. Yksi keskustelun areena on Twitter, joka pakottaa tiivistämään ja yleistajuistamaan tiedeviestit.

Tutkijoiden sosiaalisen median käytöstä onkin juuri viime päivinä keskusteltu Helsingin Sanomien palstoilla. Tukea tiedeviestijöiltä sai professori Pekka Isotaluksen kannanotto, jossa hän katsoi someviestinnän kuuluvan nykyisin olennaisena osana tutkijan työnkuvaan.