Käytän melko paljon kaksoispistettä, joskus liikaakin. Kun samaan kappaleeseen on tullut parikin kaksoispistettä, yleensä oikoluvussa poistan toisen. Kaksoispiste on yleensä melko helposti vaihdettavissa pilkuksi, pisteeksi tai ajatusviivaksi.
Kaksoispisteen käytössä on vain muutama sudenkuoppa. Useimmin sitä käytetään väärin luetelman yhteydessä. Monet luulevat, että johtolauseen perässä on aina oltava kaksoispiste ennen luetelman alakohtia. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kaksoispistettä ei käytetä, jos johtolause vaatii täydennyksekseen alakohdat.
Hakemuksen liitteeksi tarvitaan
Kaksoispiste merkittäisiin, jos johtolause olisi muotoiltu esimerkiksi seuraavasti: Hakemukseen tarvitaan seuraavat liitteet: – –. Kaksoispistettä käytetään siis saman periaatteen mukaan kuin tavallisessa virkkeessä.
Kaksoispistettä ei myöskään voi käyttää, jos luettelo on virkkeen keskellä. Luettelon tai muun kaksoispisteen erottaman jakson on päätettävä virke.
Usein näyttää myös hämmentävän se, milloin kaksoispisteen jälkeen tulee pieni ja milloin iso alkukirjain. Yleensä käytetään pientä alkukirjainta, mutta jos kasoispistettä seuraa useamman virkkeen luettelo, merkitään iso alkukirjain. Otsikoissa on mahdollista käyttää kaksoispisteen jälkeen isoa tai pientä alkukirjainta.
I think the exclamation point is the worst punctuation mark. I use it rarely, if ever. I cannot find a natural way to use it in informative writing.
According to the recommendations, an exclamation mark can end a sentence that expresses enthusiasm or strong feeling (I’m so happy!). The history of the exclamation mark supports such use; the mark itself is believed to have developed from the Latin word io, ’hurray’. Copyists wrote this at the end of joyful sentences. Through the centuries the word transformed into a symbol, with the former letter I above and the O becoming a small circle. In a way, the exclamation mark was a kind of medieval smiley.
You may also use the exclamation mark after an interjection (Ouch!), in salutations (Dear Customers!) and in wishes (Happy Easter!). Even in these cases, I prefer a period because the exclamation point seems a bit too strong, almost like capital letters – and the mere idea of that combination is SIMPLY TOO MUCH!
So I think that one recommendation about the exclamation point is enough: don’t use it.
Huutomerkki on mielestäni ikävin välimerkki. Käytän sitä harvoin, jos koskaan. En keksi sille asiatekstissä luontevaa käyttöä.
Suositusten mukaan huutomerkillä voi päättää virkkeen, joka ilmaisee napakkaa käskyä (Älä ruoki lintuja!) tai innostusta tai voimakasta tunnetta (Olen niin onnellinen!). Huutomerkin historia tukee jälkimmäistä käyttöä, sillä sen uskotaan kehittyneen latinan sanasta io ’hurraa’. Kirjurit merkitsivät sen mieluisan lauseen loppuun, ja siitä muotoutui pikku hiljaa yksi merkki hiukan samaan tapaan kuin &-merkistä. Huutomerkki oli siis jonkinlainen keskiajan hymiö.
Huutomerkkiä voi suositusten mukaan käyttää myös huudahdusten jälkeen (Auts!), puhutteluissa (Arvoisa vastaanottaja!) ja toivotuksissa (Hyvää pääsiäistä!). Itse suosin näissäkin tapauksissa pistettä, koska huutomerkki tuntuu liian voimakkaalta, melkein kuin suuraakkosilla kirjoittaisi. Näiden kahden yhdistelmä onkin suorastaan tyrmäävä.
Huutomerkistä riittäisi mielestäni yksi suositus: älä käytä.
Piste on välimerkki, jota yleensä käytetään oikein. Muutamassa tapauksessa on horjuntaa:
Virkkeen voi päättää
Luin Tiina Raevaaran ja Urpu Strellmanin tuoreen Tietokirjailijan kirjan. Vuosien aikana aihetta käsitteleviä teoksia on tullut luettua niin työnä kuin harrastuksena, siksi kiinnostikin, mitä uutta kirja minulle tarjoaisi.
Ilahduin argumentin käsitteen esittelemisestä, koska se tuntuu soveltuvan työkaluksi monenlaisiin tietoteksteihin. Argumentti on kirjoittajan keskeinen väite, josta lukija voi olla samaa tai eri mieltä. Väite toimii tekstin punaisena lankana ja jäsentää tietopalaset kokonaisuudeksi.
Toiseksi toimivaksi työkaluksi poimin kaunokirjallisuudesta tutun käsitteen kohtaus. Kohtauksen kirjoittajat liittivät tietokirjan tarinallisuuteen. Asioita ei vain kerrota, vaan ne näytetään toiminnan, dialogin ja kuvauksen avulla. Kohtaukseen voi kiteyttää jotain olennaista käsiteltävästä asiasta käyttämällä kaunokirjan keinoja mutta tietokirjan sisältöjä.
Otsikointi on niin kaluttu aihe, että en odottanut siltä paljoakaan. Kiinnostuin kuitenkin sen käsittelytavasta: kirjoittajat vertailivat samasta aiheesta kirjoitetun väitöskirjan ja tietokirjan sisällysluetteloja. Tietokirjan otsikot sisälsivät enemmän tulkintaa ja tunnelmaa kuin väitöskirjan. Myös otsikkotyyppien luokittelu esimerkkeineen käy hyvin opetuksen työkaluksi.
Tietokirjailijan kirjan vahvuus on mielestäni kirjoittajien laaja kirjallisuuden tuntemus ja runsaat esimerkit. Kokeneet lukijat hyötyvät ylipäätään enemmän analysoiduista esimerkeistä kuin suorista ohjeista. Vai mitä mieltä olet?
Työssä vain muutos on pysyvää. Henkilöstön täytyy oppia uusia taitoja, uudistaa menettelyjä ja hallita kasvavaa tietomäärää. Itse asiassa oppiminen ei kuitenkaan ole aina välttämätöntä toivottujen tulosten aikaansaamiseksi.
Monipolvisissa vaikeissa tehtävissä – jotka pitää tehdä oikein ja oikeassa järjestyksessä – mallinnettu tehtävätuki vähentää ulkoaopettelun tarvetta. Sairaalan leikkaussalissa tai lentokoneissa olevat tarkistuslistat ovat tehtävätukia – ihmisten ei haluta vaativissa tilanteissa toimivan pelkästään muistinsa varassa. Tehtävätuki on luotettava muistuttaja. Se opastaa kriisitilanteessakin vaihe vaiheelta, miten toimien on edettävä, jotta päästään toivottuun lopputulokseen.
Tehtävätuki myös helpottaa koulutusta. Ulkoa lukemisen sijaan henkilöstö harjoittelee käyttämään tehtävätukea ja jatkaa sen hyödyntämistä samalla tavalla työssään.
Viikon sanan kirjoittajana vierailee Dave Ferguson, joka on luonut tehtävätukia muun muassa GE:lle, Kraft Foodsille ja vakuutusyhtiöille. Hän on luennoinut aiheesta konferensseissa ja järjestänyt työpajoja tehtävätukien rakentamisesta. Lisätietoja osoitteesta Dave’s Ensampler.
Kirjoja tekemällä ei Suomessa rikastu. Menestys on jo hyvä, jos kirjaa myydään parituhatta; useimmiten myynti jää alle tuhannen. Tekijä saa myydystä kirjasta 2–3 euroa.
Suomen tietokirjailijat järjesti viime lauantaina poliitikkopaneelin, johon osallistuivat eduskuntavaalien ehdokkaat Leena Kostiainen (kok.), Jouni Ovaska (kesk.), Oras Tynkkynen (vihr.) ja Pia Viitanen (sd.). Poliitikot olivat yksimielisiä siitä, että suomenkielisen tieto- ja kaunokirjallisuuden asemaa on vahvistettava. Pienellä kielialueella tarvitaan tukea, jotta omakielinen tuotanto säilyy monipuolisena. Kirjat, lukeminen ja kirjastot ovat Suomen vahvúuksia.
Kirjantekijät saivat hyviä uutisia viime vaalikaudella, kun lainauskorvaukset korotettiin pohjoismaiselle tasolle. Ensi kesänä sähkökirjojen arvonlisävero laskee, niin kuin on jo pitkään toivottu. Tietokirjailijoiden huolenaiheita ovat kuitenkin edelleen kirjastoapurahojen painottuminen kaunokirjallisuuteen ja kopiointikorvausten väheneminen. Tietokirjailijoiden apurahat perustuvat melkein yksinomaan kopiointikorvauksista saatuihin tuloihin.
Pieneksi piristysruiskeeksi tietokirjailijoiden toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietiäinen ehdotti, että työnantajan jakamilla virikeseteleillä voisi ostaa myös kirjoja. Tähän asti ne ovat käyneet maksuksi vain liikunta- ja kulttuuririentoihin. Tämä hyvä idea sai kannatusta myös panelisteilta.