Luin Antti Hautamäen ja Pirjo Ståhlen kirjan Ristiriitainen tiedepolitiikkamme. Siinä todetaan, että yliopistot elävät markkina- ja tiedelogiikan ristipaineessa. Yliopistoa ei pitäisi nähdä pelkästään talouden tukijana, vaan sillä tulisi olla laaja sivistystehtävä. Filosofi Martha Nussbaumia siteeraten tekijät toteavat, että talous ja tekniikka eivät yksin takaa hyvinvointia, vaan humanistisia aineita tarvitaan opettamaan demokratiataitoja. Kirjan keskeinen ajatus on, että yliopiston pitäisi entistä aktiivisemmin vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen ja tarttua sellaisiin ongelmiin kuin ilmastonmuutos, ikääntyminen ja kestävä hyvinvointi. Näiden vaikeiden ongelmien ratkaisu ei onnistu yksinomaan tieteenalakohtaisella tutkimuksella vaan sen lisäksi on käytettävä ongelmalähtöistä tutkimustapaa, jossa tarvitaan usean tieteenalan yhteistyötä ja sidosryhmien mukaan ottamista. Suomen kaltainen pieni maa ei pysty kilpailemaan samoilla keinoilla hallitsevien angloamerikkalaisten yliopistojen kanssa, koska niiden voimavarat ovat moninkertaiset; Harvardin vuosibudjetti on 3,7 miljardia ja Helsingin yliopiston 830 miljoonaa. Tekijöiden mukaan Suomen pitäisi siksi valita oma tiensä ja profiloitua tiedemaaksi, jonka yliopistot keskittyvät ratkaisemaan monitieteisesti ihmiskunnan isoja ongelmia.

Radiotoimittaja soitti paavin valinnan aikaan ja kysyi, mistä tulee ilmaus kardinaalivirhe. Olisi tehnyt mieli kertoa värikäs tarina katalasta kardinaalista, joka käänsi Euroopan historian kulun valitsemalla väärän paavin. Valitettavasti sanojen alkuperä vain harvoin tarjoaa kovin yllätyksiä juonenkäänteitä. Tässäkin tapauksessa Kielitoimiston sanakirja toteaa yksikantaan, että kardinaalin merkitys yhdyssanojen alkuosana on yksinkertaisesti ’pää-, perus-, keskeinen, tärkeä, merkityksellinen’. Kovin tavallinen ei suomen kardinaali tässä ei-kirkollisessa merkityksessä ole, sillä sanakirja mainitsee vain kardinaaliluvut, kardinaalikalat ja kardinaalilinnut. Englannin cardinal on adjektiivina hiukan laajemmassa käytössä: Googlessa cardinal error saa osumia 94 000, cardinal principle179 000 ja cardinal rule jo 688 000 osumaa. Kaikki kardinaalit ovat tietysti peräisin latinasta, sieltähän tunnetusti tulevat sekä kardinaalihyveet (cardinal virtues) että synnit (cardinal sins).

Kustannustoimittajan kirjaan kannattaa tutustua, jos työnkuvaan kuuluu toimittaminen tai vain yksinkertaisesti pitää kirjoista esineenä. Se käy nimittäin esimerkiksi sekä visuaalisesti että sisällöllisesti laadukkaasta kirjasta. Painoasu on hillityn harmoninen ja täyttää mainiosti kirjoittajiin kuuluvan Markus Itkosen kirjatypografialle asettamat vaatimukset. Sisältönä on parikymmentä oivaa artikkelia, jotka käsittelevät kustantamista, toimittajan työtä, kirjaa artefaktina sekä kirjojen markkinointia. Lopun laajassa liiteosuudessa esitellään vielä kustannus- ja käännössopimuksen malli, korjauslukumerkinnät ja toimittajan tarkistuslista. Kirjan toimittaja Teijo Makkonen kertoo, että kustannustoimittajaksi ei ole varsinaista koulutusta vaan työ opitaan käytännössä. Osaamisen ydintä on kustannuspäätöksen tekeminen, vakuuttaa Harri Haanpää. Hänen mukaansa päätös perustuu kykyyn erottaa merkityksellinen merkityksettömästä; hylkäys on työn arkea, sillä 99,5 % päätöksistä on kielteisiä. Käsikirjoituksen tarjoajalta helposti unohtuu, että kustantamo on yritys ja kirja myyntituote. Arto Tuokko laskee, että kirjaa on myytävä parituhatta, ennen kuin kustantaja pääsee omilleen − ja useimmat kirjat eivät yllä tähän. Iltalukemisiksi Timo Tulisalo suositteleekin kustannustoimittajalle kirjojen lisäksi myyntitilastoja.

Pari viikkoa sitten päättyi toimittajaopiskelijoiden kielikritiikki. Kaiken kaikkiaan ajoissa palautettuja juttuja oli 83, joissa sanoja 21 871 ja merkkejä välilyönteineen 181 504. Oikeakielisyys oli hallinnassa erinomaisesti, ainoastaan pilkkuvirheitä kertyi mainittavasti eli 59. Niistä suurin osa liittyi ja-sanan pilkuttamiseen, jota koskevat säännöt tuottavat vaikeuksia kaikkien alojen kirjoittajille. Huomautuksia merkitsin eniten (143) liikasanaisuudesta: toistosta (60), turhista sanoista (44) ja liian pitkistä ilmauksista (39). Epäsopivaa sanaa kommentoin 55 kertaa, mutta vielä useammin tuli kehuja oivallisesta sananvalinnasta. Kieli-iloa tuottivat vaihtelevat verbit (naljailla, suksia, kismittää, noukkia) ja tuoreet sanat (asennetehdas, huru, hikikomori, kolttu, leivontanero, länkytys, tonnin tyllit). Yleisesti ottaen opiskelijoiden kielitietoisuus oli kiitettävää: yksityiskohtaista palautetta kielenkäytöstä toivottiin ja omia heikkouksia seurattiin valppaasti. Kielelliset valinnat olivat useimmiten harkittuja, ja ne pystyttiin perustelemaan. Virkistävää työskennellä kielivalioiden kanssa!

Lauantain Hesarissa Ville Blåfield vertaili kahta poliittista puhekulttuuria kahden presidentin, Niinistön ja Obaman puheiden pohjalta. Antti Mustakalliota ja Jussi Lähdettä siteeraten hän toteaa, että Niinistö puhuu suomalaiseen tapaan virastokielisesti ja etäisesti. Asiat esitetään passiivisesti etäällä omasta itsestä ja tosielämästä, kun taas Obama käyttää sanoja ”minä” ja ”me”. Miksi suomalaisen poliitikon on sitten piilotettava itsensä? Viime viikolla esittelemässäni Tutkijan kirjassa entinen kansanedustaja Rosa Meriläinen kirjoittaa, että Suomessa poliittisesti uskottava esittäminen on imitoimista, koska meillä on varsin jäykkä käsitys oikeanlaisesta puheenparresta. Ollakseen uskottava poliitikon on näyteltävä erityisasiantuntijaa ja pyrkimykset on naamioitava puolueettomaksi ei-poliittiseksi asiantuntijapuheeksi. Persoonan piilottaminen ei itse asiassa kuitenkaan luotettavuutta lisää, vaan juuri puhujan ja hänen pyrkimyksiensä näkyminen.

Ostin taannoin kirjamessuilta Tutkijan kirjan ja luin sen viime viikolla. Se avaa tutkijan työelämää kolmen teeman ja 26 artikkelin voimin. Kirjoittajina on uran eri vaiheissa olevia tutkijoita väitöskirjantekijästä emeritusprofessoriin. Teoksen idea toimii hyvin: se avaa kiehtovasti ja välillä sarkaistisestikin alan hiljaista tietoa. Tutkijantyön olosuhteita kuvaa hyvin Joel Kuortin ja Tapio Rissasen mainitsema pätkätutkijan japanilainen lakko: ”työtä on tehdään varmuuden vuoksi aina vain enemmän, koska milloinkaan ei tiedä, mikä on kylliksi”. Anneli Anttonen ja Jorma Sipiläsuitsivat aloittelevan tutkijan maailmanvalloitusintoa toteamalla, että konservatiivinen tiedemaailma ei ota rohkeita avauksia riemulla vastaan. Julkaistuksi saa varmimmin tekstin, joka tuo pienen täsmennyksen johonkin viime aikoina keskusteltuun kysymykseen. Konferenssiesitys hyväksytään Pirjon Nikanderin mukaan todennäköisimmin, jos otsikko kuulostaa kiinnostavalta mutta ei liian nokkelalta; houkuttimiksi siihen kannattaa sijoittaa konferenssin teemaan liittyviä sanoja. Tutkijan kirja antaa viitteitä siitä, että tieteellinen kirjoittaminen on uudistumassa: tutkijan oma ääni ja tutkimusprosessin vaiheet erehdyksineen saavat nykyisin näkyä lopputuloksessa.

Helsingin Sanomat julkaisi viime viikolla oman näppärän versionsa vanhasta tutusta bullshitbingosta. Tarjolla on muun muassa media-, bisnes-, IT- ja virkamiesbingo. Joukkoon kannattaisi ehdottomasti lisätähankebingo. Ehdotan bingolomakkeen avaussanoiksi seuraavia: projekti, kehittämishanke, koordinaattori, tavoite, pyrkiä, osaamisen kehittäminen, kehittämisen osaaminen, rahoitus, hyvien käytäntöjen levittäminen, asiantuntijaverkosto, hankehakemus, toimintamalli, resurssi, verkostoituminen, toimintaympäristö, vertaisyhteisö. Hankkeiden tarkoitus on tehdä jotain tosielämässä, siksipä niiden kannattaisi kertoa tekemisistään havainnollisesti eikä epämääräisen yleisluontoisesti. Hämärää hankekieltä perustellaan niin, että rahoittaja odottaa tällaista esitystapaa eikä siitä voi siksi poiketa. Samoin hankkeiden kuulemma edellytetään muodostavan nimestään lyhenne, mikä selittää kieliympäristön kummajaiset: VeTeVT, eEtu, PEPPIII, JoPe. Jos minä olisin rahoittaja, vaatisin selväkieltä ympäripyöreiden kehittämisaikeiden sijaan.

Tammikuun viimeisenä maanantaina kokoontui 150 verkkoyhteisöjen johtamisesta kiinnostunutta kuulijaa Tampereen Rosendahliin. Pääpuhuja Antti Isokangas uskoi, että kaikki viestimet muuttuvat pikku hiljaa sosiaalisiksi ja ammattimaisten sisältöjen jako sen myötä lisääntyy. Ilmiöt syntyvät hänen mukaansa juuri valtaviestimissä, ja niistä vain puhutaan sosiaalisessa mediassa. Kokemukseni on juuri päinvastainen: sosiaalisen median puheenaiheet kuulee muutaman tunnin kuluttua radiosta ja lukee seuraavan päivän lehdestä, vaikkei lähteitä usein näykään. Suuntaus on mielestäni vieläpä selvästi vahvistunut. Yritysnäkökulmaa edustaneet Marko Suomi ja Janne Ruohisto pohtivat, miten henkilöstön saa käyttämään tarjottuja yhteisötyökaluja. Kysymykseen vastasi Pirjo Friedrich esittelemällä F-Securen innovointihanketta, joka talkoistetettiin Owela-alustalla. Toimintaa saatiin aikaan viikoittain vaihtuvilla persoonallisilla tehtävänannoilla, aktiivisuuden palkitsemisella ja sähköpostimuistutuksilla – siis samaan tapaan kuin verkko-opetuksessa. Rosendalin tapahtuman nimi oli hankala CMAD2013, ja yksi keskustelunaihe olikin suomenkielisen vastineen löytäminen community manager -nimitykselle. Aamulehti ratkaisi asian seuraavana aamuna ottamalla käyttöön nimikkeen yhteisöjohtaja.

Yritykselle reklamaatio on hyödyllinen viesti, jonka ansiosta voidaan puuttua palvelun epäkohtiin. Reklamaatiota ei pidä hoitaa seuraavaan tapaan. Lähetin Gigantin asiakaspalveluun verkkolomakkeella huomautuksen varausjärjestelmän virheestä: Varasin tietokoneen, sain vahvistuksen sähköpostitse, mutta konetta ei silti sovitusta liikkeestä löytynyt. Toisessa myymälässä konetta olisi ollut, mutta myyjä ei voinut siirtää sitä, koska siihen oli lupa vain osastopäälliköllä, joka taas oli viikon lomalla. Reklamaatiossa kysyin, voiko virheen oikaisu todella online-aikana kestää viikon ja vaatia osastopäällikön läsnäolon. Viestini luvattiin välittää eteenpäin. Kahteen viikkoon ei kuulunut mitään, ja uusi tiedusteluni luvattiin viivästystä pahoitellen välittää taas eteenpäin. Tämän jälkeen tuli postia henkilöltä, joka ihmetteli, mistä mahtaa olla kyse. Lähetin paluupostissa koko kirjeenvaihdon ja sain eilen ilmoituksen, että tietokone olisi haettavissa ja ”toivottavasti tämä tyydyttää teitä”. Ei tyydytä, sillä reklamaatioon pitää vastata nopeasti, sen sisältö on osoitettava ymmärretyksi ja huolenaiheisiin annettava perusteellinen vastaus.

Aloitan tällä viikolla uuden kiinnostavan koulutuksen: tiedotusopin opiskelijoiden kielikritiikin. Opiskelijat toimittavat kerran viikossa ilmestyvääUtain-lehteä ja saavat kritiikkiä kirjoittamistaan jutuista. Usein koulutuksissa muiden alojen ihmiset arvostelevat kovin sanoin toimittajien käyttämää kieltä. Olen puolustanut sekä lehti- että radio- ja tv-toimittajien kielenkäyttöä, koska mielestäni se on yllättävänkin hallittua suhteessa tuotetun puheen ja kirjoituksen määrään. Ensimmäinen arvioitavaksi tullut juttupaketti vahvisti myönteistä käsitystä, sillä tekstit olivat harkittuja ja lähes virheettömiä. Tulevien toimittajien hyvästä kielentaidosta kertovat myös vähäiset virhemäärät: yhdyssanat ja alkukirjaimet 0, pronominit 2, numeroilmaukset 2, välimerkit 6. Enimmät huomautukset koskivat sananvalintaa ja liikasanaisuutta, ja nehän ovat pikemminkin keskustelunaiheita kuin varsinaisia korjauksia.