Lauantain Hesarissa Ville Blåfield vertaili kahta poliittista puhekulttuuria kahden presidentin, Niinistön ja Obaman puheiden pohjalta. Antti Mustakalliota ja Jussi Lähdettä siteeraten hän toteaa, että Niinistö puhuu suomalaiseen tapaan virastokielisesti ja etäisesti. Asiat esitetään passiivisesti etäällä omasta itsestä ja tosielämästä, kun taas Obama käyttää sanoja ”minä” ja ”me”. Miksi suomalaisen poliitikon on sitten piilotettava itsensä? Viime viikolla esittelemässäni Tutkijan kirjassa entinen kansanedustaja Rosa Meriläinen kirjoittaa, että Suomessa poliittisesti uskottava esittäminen on imitoimista, koska meillä on varsin jäykkä käsitys oikeanlaisesta puheenparresta. Ollakseen uskottava poliitikon on näyteltävä erityisasiantuntijaa ja pyrkimykset on naamioitava puolueettomaksi ei-poliittiseksi asiantuntijapuheeksi. Persoonan piilottaminen ei itse asiassa kuitenkaan luotettavuutta lisää, vaan juuri puhujan ja hänen pyrkimyksiensä näkyminen.

Ostin taannoin kirjamessuilta Tutkijan kirjan ja luin sen viime viikolla. Se avaa tutkijan työelämää kolmen teeman ja 26 artikkelin voimin. Kirjoittajina on uran eri vaiheissa olevia tutkijoita väitöskirjantekijästä emeritusprofessoriin. Teoksen idea toimii hyvin: se avaa kiehtovasti ja välillä sarkaistisestikin alan hiljaista tietoa. Tutkijantyön olosuhteita kuvaa hyvin Joel Kuortin ja Tapio Rissasen mainitsema pätkätutkijan japanilainen lakko: ”työtä on tehdään varmuuden vuoksi aina vain enemmän, koska milloinkaan ei tiedä, mikä on kylliksi”. Anneli Anttonen ja Jorma Sipiläsuitsivat aloittelevan tutkijan maailmanvalloitusintoa toteamalla, että konservatiivinen tiedemaailma ei ota rohkeita avauksia riemulla vastaan. Julkaistuksi saa varmimmin tekstin, joka tuo pienen täsmennyksen johonkin viime aikoina keskusteltuun kysymykseen. Konferenssiesitys hyväksytään Pirjon Nikanderin mukaan todennäköisimmin, jos otsikko kuulostaa kiinnostavalta mutta ei liian nokkelalta; houkuttimiksi siihen kannattaa sijoittaa konferenssin teemaan liittyviä sanoja. Tutkijan kirja antaa viitteitä siitä, että tieteellinen kirjoittaminen on uudistumassa: tutkijan oma ääni ja tutkimusprosessin vaiheet erehdyksineen saavat nykyisin näkyä lopputuloksessa.

Helsingin Sanomat julkaisi viime viikolla oman näppärän versionsa vanhasta tutusta bullshitbingosta. Tarjolla on muun muassa media-, bisnes-, IT- ja virkamiesbingo. Joukkoon kannattaisi ehdottomasti lisätähankebingo. Ehdotan bingolomakkeen avaussanoiksi seuraavia: projekti, kehittämishanke, koordinaattori, tavoite, pyrkiä, osaamisen kehittäminen, kehittämisen osaaminen, rahoitus, hyvien käytäntöjen levittäminen, asiantuntijaverkosto, hankehakemus, toimintamalli, resurssi, verkostoituminen, toimintaympäristö, vertaisyhteisö. Hankkeiden tarkoitus on tehdä jotain tosielämässä, siksipä niiden kannattaisi kertoa tekemisistään havainnollisesti eikä epämääräisen yleisluontoisesti. Hämärää hankekieltä perustellaan niin, että rahoittaja odottaa tällaista esitystapaa eikä siitä voi siksi poiketa. Samoin hankkeiden kuulemma edellytetään muodostavan nimestään lyhenne, mikä selittää kieliympäristön kummajaiset: VeTeVT, eEtu, PEPPIII, JoPe. Jos minä olisin rahoittaja, vaatisin selväkieltä ympäripyöreiden kehittämisaikeiden sijaan.

Tammikuun viimeisenä maanantaina kokoontui 150 verkkoyhteisöjen johtamisesta kiinnostunutta kuulijaa Tampereen Rosendahliin. Pääpuhuja Antti Isokangas uskoi, että kaikki viestimet muuttuvat pikku hiljaa sosiaalisiksi ja ammattimaisten sisältöjen jako sen myötä lisääntyy. Ilmiöt syntyvät hänen mukaansa juuri valtaviestimissä, ja niistä vain puhutaan sosiaalisessa mediassa. Kokemukseni on juuri päinvastainen: sosiaalisen median puheenaiheet kuulee muutaman tunnin kuluttua radiosta ja lukee seuraavan päivän lehdestä, vaikkei lähteitä usein näykään. Suuntaus on mielestäni vieläpä selvästi vahvistunut. Yritysnäkökulmaa edustaneet Marko Suomi ja Janne Ruohisto pohtivat, miten henkilöstön saa käyttämään tarjottuja yhteisötyökaluja. Kysymykseen vastasi Pirjo Friedrich esittelemällä F-Securen innovointihanketta, joka talkoistetettiin Owela-alustalla. Toimintaa saatiin aikaan viikoittain vaihtuvilla persoonallisilla tehtävänannoilla, aktiivisuuden palkitsemisella ja sähköpostimuistutuksilla – siis samaan tapaan kuin verkko-opetuksessa. Rosendalin tapahtuman nimi oli hankala CMAD2013, ja yksi keskustelunaihe olikin suomenkielisen vastineen löytäminen community manager -nimitykselle. Aamulehti ratkaisi asian seuraavana aamuna ottamalla käyttöön nimikkeen yhteisöjohtaja.

Yritykselle reklamaatio on hyödyllinen viesti, jonka ansiosta voidaan puuttua palvelun epäkohtiin. Reklamaatiota ei pidä hoitaa seuraavaan tapaan. Lähetin Gigantin asiakaspalveluun verkkolomakkeella huomautuksen varausjärjestelmän virheestä: Varasin tietokoneen, sain vahvistuksen sähköpostitse, mutta konetta ei silti sovitusta liikkeestä löytynyt. Toisessa myymälässä konetta olisi ollut, mutta myyjä ei voinut siirtää sitä, koska siihen oli lupa vain osastopäälliköllä, joka taas oli viikon lomalla. Reklamaatiossa kysyin, voiko virheen oikaisu todella online-aikana kestää viikon ja vaatia osastopäällikön läsnäolon. Viestini luvattiin välittää eteenpäin. Kahteen viikkoon ei kuulunut mitään, ja uusi tiedusteluni luvattiin viivästystä pahoitellen välittää taas eteenpäin. Tämän jälkeen tuli postia henkilöltä, joka ihmetteli, mistä mahtaa olla kyse. Lähetin paluupostissa koko kirjeenvaihdon ja sain eilen ilmoituksen, että tietokone olisi haettavissa ja ”toivottavasti tämä tyydyttää teitä”. Ei tyydytä, sillä reklamaatioon pitää vastata nopeasti, sen sisältö on osoitettava ymmärretyksi ja huolenaiheisiin annettava perusteellinen vastaus.

Aloitan tällä viikolla uuden kiinnostavan koulutuksen: tiedotusopin opiskelijoiden kielikritiikin. Opiskelijat toimittavat kerran viikossa ilmestyvääUtain-lehteä ja saavat kritiikkiä kirjoittamistaan jutuista. Usein koulutuksissa muiden alojen ihmiset arvostelevat kovin sanoin toimittajien käyttämää kieltä. Olen puolustanut sekä lehti- että radio- ja tv-toimittajien kielenkäyttöä, koska mielestäni se on yllättävänkin hallittua suhteessa tuotetun puheen ja kirjoituksen määrään. Ensimmäinen arvioitavaksi tullut juttupaketti vahvisti myönteistä käsitystä, sillä tekstit olivat harkittuja ja lähes virheettömiä. Tulevien toimittajien hyvästä kielentaidosta kertovat myös vähäiset virhemäärät: yhdyssanat ja alkukirjaimet 0, pronominit 2, numeroilmaukset 2, välimerkit 6. Enimmät huomautukset koskivat sananvalintaa ja liikasanaisuutta, ja nehän ovat pikemminkin keskustelunaiheita kuin varsinaisia korjauksia.

Viime viikolla keskusteltiin kärkevästi oppikirjojen avoimesta julkaisemisesta. Miksi aiheeseen suhtaudutaan niin tunteenomaisesti? Avointa julkaisemista voidaan tarkastella ainakin kahdesta näkökulmasta. Olen ollut mukana kirjoittamassa sekä kaupallista että avointa aineistoa. Suomen tietokirjailijoiden aktiivina tiedän, että yhdistyksen jäsenistä moni ansaitsee toimeentulonsa kirjoittamalla ja jotkut opettajat ovat ryhtyneet päätoimisiksi oppikirjailijoiksi. Tieto- ja oppikirjailijan työ on ammatti siinä kuin toimittajankin, ja se saisi myös elättää tekijänsä. Toisaalta niin kirjailijalla kuin opettajalla on lupa tehdä vapaaehtoistyötä, ja saahan hän lahjoittaa tekijänpalkkionsa vaikka hyväntekeväisyyteen. Oman kokemukseni perusteella kaupalliset materiaalit ovat avoimissa työryhmissä tuotettuja viimeistellympiä, koska apuna saa käyttää useita ammattilaisia. Mutta avoimesti tuotettu materiaali voi olla käyttäjän tarpeiden kannalta riittävän hyvä samaan tapaan kuin Wikipedia tai verkkosanakirjat. Tyylikäs esimerkki uudesta toimintatavasta on kampanja, jossa tutkijat itse alkoivat levittää vapaasti verkossa artikkeleitaan pdf:nä avoimen julkaisemisen marttyyrin Aaron Swartzin muistoksi.

Uusimman kirjani käsikirjoitus alkaa olla valmis, ja olen pohtinut sen kustannustapaa. Vaihtoehtoja on kolme: kaupallinen kustantaja, käsikirjoituksen myynti jatkokäyttöä varten koulutusorganisaatiolle tai julkaiseminen oman yrityksen nimissä. Kaupallisen kustantajan leivissä tulot olisivat parhaimmillaan viitisentuhatta euroa. Jos taas myyn käsikirjoituksen kokonaishinnalla sitä koulutuksissa käyttävälle organisaatiolle, saan hiukan vähemmän, mutta tulo ei olisi riippuvainen myynnistä. Jos sen sijaan yritykseni vastaa kustannuksista, maksan painosta kuusituhatta euroa, teen toimitus- ynnä myyntityön itse, mutta itse myös pidän tulot. Perjantaina tapaamani tuttava esitti kiinnostavan laskelman viime vuonna julkaisemastaan kirjasta: painos 2 000 kappaletta, painotyö ja taitto 7 000 euroa, myyntitulot vuoden lopussa 44 000 euroa. Hyvä tulos syntyi siitä, että tekijä löysi organisaatiot, jotka ostivat kirjaa satojen erissä eikä yksittäin. Niin tai näin, kirjoittamalla on yleensä vaikea ansaita palkkaansa, sillä kaunokirjailijan mediaanitulo on Suomessa 2 000 euroa vuodessa ja tietokirjailijakaan taida juuri parempaan kirjoittamalla yltää.

Postiluukusta kolahti maailmanlopun viikolla ”Tilanne päällä − kriisit ja viestintä”. Opuksen on julkaissut viestinnän ammattilaisten yhdistysProCom, ja siinä on tusina parin kolmen sivun artikkelia. Useissa jutuissa kehotetaan luotaamaan yleistä mielipidettä − myös sosiaalisessa mediassa. Ulrika Romantschuk toteaa Nielsenin tutkimusta siteeraten, että ihmiset luottavat vertaisviestintään: ystävien tuotesuosituksiin uskoo 92 prosenttia ja sosiaalisen median käyttäjäarvioihin 70 prosenttia. Sosiaalisen median seuraaminen auttaa yrityksiä myös tunnistamaan kriisinpoikasia ja reagoimaan niihin nopeasti. Päivi Sihvola huomauttaa, että yrityksissä viestinnällisen tutkan ulkopuolelle jäävät helposti pienen kokoluokan asiat − ihmisiä kuitenkin liikuttaa enemmän Vehviläisen asunto kuin miljardien osakesalkut. Sosiaalinen media on hyvä mielipiteiden luotaamisen väline ja toimii erinomaisesti myös kriisiviestinnässä, mutta sitä käytetään vielä melko vähän ja suhtautuminen on ristiriitaista. Sosiaalinen media olisi omiaan monipuolistamaan yrityksen palautepiiriä, sillä niin kuin Leena Brandt kirjoittaa: ”Jos kuuntelee vain omia kamuja tai Rotary-veljiä, ei pysy maailman menossa mukana.”

Viestintävirasto antoi viime viikolla leikkimielisiä ohjeita joulutervehdyksistä. Parasta ohjeissa oli, että kaikissa toivotuksissa ”joulu” oli kirjoitettu kerrankin oikeaoppisesti pienellä alkukirjaimella. Jos kirjoittaa tekstin itse, voi pitäytyä perustoivotuksissa, vaikka vastaanottaja arvostaa myös vaihtelua. Olen ennen joulua toivotellut sähköposteissa ”hyvää joulunaikaa” ja ajatellut sen kattavan joulupyhien lisäksi epämääräisen ajanjakson ennen ja jälkeen. Sanakirjan mukaan joulunaika kestää kuitenkin vain aatosta loppiaiseen, mutta jouluaika taas tarkoittaa ajanjaksoa adventista loppiaiseen. Vastaisuudessa on siis parasta toivotella joulukuun alkupuolella hyvää jouluaikaa ja vasta aatonaattona siirtyä joulunaikaan. Entäs kuinka pitäisi merkitä nimet valmiiksi painetun toivotuksen alle? Suosin nimien kirjoittamista ilman mitään lyhenteitä (Terv. Maija, T: Maija). Jos välttämättä haluaa toivotella, kannattaa kirjoittaa sanat kokonaan (Terveisin Maija, toivottaa Maija). Hyvää joulunaikaa kaikille lukijoille!