Vapriikissa päättyi juuri Markus Itkosen suunnittelema näyttely, joka käsitteli typografiaa viidentoista infotaulun verran. Typografia-sana tulee kreikasta: ’typos’ jäljennös, merkki, leima’ ja grafein ’kirjoittaa’. Aiemmin kirjasimet leikattiin vaivalloisesti puusta tai metallista ja kirjaintyyppejä oli vähän, mutta digiaikana niiden määrä on kasvanut lähes 200 000:een. Suuraakkoset ovat peräisin ensimmäisen vuosisadan Roomasta, ja esimerkiksi Trajan-kirjaintyyppi jäljittelee uskollisesti roomalaisten monumenttien piirtokirjoitusta. Pienaakkoset ovat muotoutuneet paljon myöhemmin, vasta 800-luvulla. Kirjaintyyppien muutoksiin ovat vaikuttaneet painotekniikan kehittymisen lisäksi yhteiskunnan tarpeet: 1970-luvulla kehitettiin opasteisiin helposti hahmotettavia kirjaintyyppejä, esimerkiksi Frutiger lentokentille ja Transport tienviittoihin. Tulostimien yleistyminen 1980-luvulla edellytti, että kirjaintyypeissä ei ollut hentoja yksityiskohtia eikä ohuita kaaria. Nykyisillä diginäytöiltä taas pitää pystyä tunnistamaan kirjaimet pieninä ja pikselöityneinäkin, ja tähän tarpeeseen on kehitetty esimerkiksi Verdana. Näyttelyn mukaan ammattilaisten kestosuosikkeja ovat Helvetica, Frutiger ja Garamond, inhokkeja taas Comic Sans ja Times.

Kävin Venetsian biennaalissa, joka nimensä mukaisesti järjestetään joka toinen vuosi (biennale = bi ’kaksi’ + annus ’vuosi’). Nykytaiteen katselmus avautuu hankalasti maallikolle, siksi on paikallaan etukäteen tutustua näyttelyn antiin. Luin Taide-lehdestä biennaalin esittelyn, mutta taidepuhe tuntuu avautuvan vielä teoksiakin vaikeammin. Melko helposti lähetyttävälta tuntui Kreikan paviljonkiin lavastettu nahkatyöntekijän paja. Mitä siitä kirjoitetaan? ”Taideajattelulle (Luis Camnitzerin termiä lainatakseni) tuntuu dekadentissa, antroposentrisessä nykyajassa jäävän se marginaalinen asema, mille Maria Papadimitriou Kreikan paviljongissa luo monitasoisen allegorian villieläinnahkoja myyvällä maalaispuodillaan.” Teoksesta ei sanota muuta, joten mitä tästä saisi irti. Camnitzerista saa hauilla muutaman tiedonsirun: urugualais-saksalainen taiteilija, ja taideajattelu määritellään ’tiedon hankinnaksi ja järjestämiseksi’. Miksi nimi tuotiin kuormittamaan muutenkin nimiä ja vierassanoja vilisevää tekstiä – mene tiedä. Entä sitten sanat dekadentti ’turmeltunut’ ja antroposentrinen’ihmiskeskeinen’? Tuovatko ne lisäarvoa verrattuna ”turmeltuneeseen ihmiskeskeiseen nykyaikaan”? Marginaalinen voisi tässä olla ’vähäinen’ ja allegoria ’vertauskuva’. Teos siis luo monitasoisen vertauskuvan taideajattelun vähäisestä asemasta turmeltuneessa ihmiskeskeisessä nykyajassa. Onko näin?

Olin torstaina Tuomiokapitulissa ja sain opiskella sanakirjojen kanssa kirkon kieltä. Jo itse paikannimi pani miettimään sanojen merkitystä ja alkuperää. Aiemmin olin ”tuomiokirkon” yhteydessä törmännyt käännösvirheeseen: sanan mallina on ruotsin domkyrka, jonka alkuosan taustalla on latinan domus ’koti, talo’, ei samanasuinen dom ’tuomio’. Suomen kirkko on siis käännösvirheen takia eurooppalaisia kotikirkkoja huomattavasti uhkaavampi. ”Kapituli” tulee niin ikään ruotsin kautta latinasta: capitulum ’kirjan luku’, capitula ’seurakunnan kokous’. Kirkon teksteissä kiinnittyi huomioni myös tuttuun mutta nykyisessä kielenkäytössä vieraahkoon sanastoon. Olisiko esimerkiksi syntiä, armollista ja sielunhoitoa mahdollista kääntää meidän arkikielellemme, niin että merkitys avautuisi ilman kirkollista painolastia? Synti on paha teko, armollinen on lempeä tai sääliväinen ja sielunhoito keskusteluapua. Vanhahtava sanasto rinnastuu meille maallikoille helposti kirkkolatinaan, jossa vieraitten sanojen merkitys vääntyy oudoksi. Samaan tapaan kuin ”hoc est enim corpus meum” lienee muuttunut kansan suussa hokkuspokkus-taikasanaksi.

Olen joutunut pohtimaan tieteellisen kirjoittamisen kiemuroita. Käydessäni väitöskirjapinoja läpi tuohdun toistuvasti turhan vaikeasta ja jaarittelevasta ilmaisusta. Massoittain käsitteitä marssitetaan tekstiin kertamaininnalla, ja selvää asiaa pyöritetään kymmenien kansainvälisten lähteiden voimalla. Kun on tottunut keventämään hallinnon tekstejä, ottaa luonnolle sopeutua tieteellisen kapulan maailmaan. Tutkimukseni ohjaajilta olen saanutkin kehotuksen kirjoittaa ”tieteellisemmin”, mikä tarkoittaa tutkimuksen joka vaiheen yksityiskohtaista dokumentointia, joka väitteen perustelua ynnä joka käsitteen kytkemistä aiempaan tutkimukseen lähteiden avulla. Pitkästyttävästi raportoinnin kaava on vielä sellainen, että ensin kerrotaan, mitä aiotaan tehdä, sitten kuvataan sen tekemistä ja lopuksi kerrataan, mitä on tehty. Usein tutkimuksista kirjoitetaan yleistajuinen kirja, jos se halutaan kaikkien luettavaksi. Tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus voisi parantua, jos raportointia edes maltillisesti uudistettaisiin.

Mainio Tietokirja.fi-tapahtuma järjestettiin taas elokuun viimeisellä viikolla Tieteiden talossa Helsingissä. Vaikka laadukkaita rinnakkkaistapahtumia oli runsaasti, kuulijoita riitti salintäydeltä myös sosiaalisen median paneeliimme. Paneelissa olivat keskustelemassa lisäkseni Markus Leikolasekä Ville Lähde ja puhetta johti Anne Rutanen. Keskustelussa pohdittiin, miten kirjailija voi hyödyntää sosiaalista mediaa. Kaikki olimme yksimielisiä siitä, että pelkkä omien töiden mainostaminen ei toimi. Aiemmissa Twitter-kyselyissäkin on käynyt ilmi, että ihmiset sietävät ärsyyntymättä vain yksi kaksi tiedotusta samasta tuotoksesta. Mutta mitä hyötyä somesta on, jos ei saa mainostaa? Markus Leikola käyttää somea kokeilualueena kirjoitusharjoituksissaan. Ville Lähde puolestaan työsti Paljon liikkuvia osia -kirjaa siten, että julkaisi osia blogissaan ja kävi niistä vuoropuhelua lukijoiden kanssa. Yksinäisessä kirjailijantyössä sosiaalinen media voi myös tarjota työyhteisön kaltaisen verkoston. Viime viikon keskusteluissa sosiaalinen media on taas yhdistetty yksisilmäisesti vihapuheeseen – kirjailijapaneeli valotti hyötykäyttöä, joka on meidän useimpien arkipäivää toisin kuin nettikohut.

Lukutaidon monikerroksisuus on pannut miettimään. Analysoidessani tekstejä tutkimusta varten hämmästyin, millaisia merkityksiä ensi lukemalla on jäänyt kokonaan huomiotta. Monet niistä avautuivat vasta lähiluvulla kokeneellekin kirjansyöjälle. Tekstin tulkinta oli kuin sipulin kuorimista tai maatuskanukkejen availua. Me suomalaiset olemme tunnetusti maailman parhaita lukijoita emmekä siksi usein edes epäile ymmärryksemme puutteita. Kuitenkin tutkimuksen mukaan meistä kolmasosan lukutaito sijoittuu kahdelle alimmalle tasolle viisiportaisella asteikolla. Heikoista lukijoista puolet silti arvioi itse oman taitonsa hyväksi. Vaikeimmin tulkittavia tuntuvat olevan ironia ja sarkasmi, mikä näkyy myös viime viikkojen Tunkekaa innovaatiot -keskustelussa.

Luin Teija Salomaan gradun dokumentaation luettavuudesta – tämä käännöstieteen opinnäytetyö on vuodelta 2004, joten se ei valitettavasti ole verkossa luettavissa. Salomaa pyrki selvittämään, miten eri ihmiset lukevat ohjetekstejä ja miten he hyödyntävät lukemansa. Testihenkilöiden mielestä hyvä ohje oli sellainen, joka etenee loogisesti ja vastaa käyttäjän toimintajärjestystä. Tärkeitä ominaisuuksia ovat myös ytimekkyys ja yhtenäinen sanasto. Hankalina pidettiin ohjeita, joissa suomenkielinen versio on piilotettu muiden kieliversioiden joukkoon. Käytettävyystestauksen perusteella parhaat ohjeet syntyvät, kun noudatetaan iteratiivisen dokumentointiprosessin periaatteita ja työstetään tekstejä yhteistyössä kohdeyleisön kanssa. Ohjeiden kirjoittajan on hyvä pitää mielessä, että koehenkilöt eivät paneutuneet koko tekstin lukemiseen vaan poimivat sieltä täältä yksittäisiä kohtia ongelmien ratkaisemiseksi. Esimerkiksi verenpainemittarin käyttöönotto sujui nopeimmin henkilöltä, joka eteni kokeilemalla ja turvautui ohjeeseen vasta ongelmatilanteessa. Helppo haku ja silmäiltävyys ovat ratkaisevan tärkeitä ominaisuuksia.