Lehdet ja somekoulutukset ovat suoltaneet neuvoja siitä, millainen on hyvä Facebook-päivitys. Päivityksiä ohjataan muotoilemaan kuten mainoksia: kuvia pitää aina olla ja niissä mieluiten hymyileviä ihmisiä. Jos värikästä mainoskuvaa ei ole, verkosta poimitaan sopiva video tai linkki. Kaikkein huonoimpana päivityksenä pidetään pelkkää tekstiä: sen huomioarvo on mainosmiesten selvityksissä monta sataa kertaa pienempi kuin kuvapäivityksen. Mutta kas, minun tarpeisiini vastaavat juuri napakat tekstipäivitykset hymynaamoja ja kissankuvia paremmin. Osuvat arkihavainnot, kiteytykset, faktat ja keskustelunavaukset toimivat mielestäni Facebookissakin. Käyttötapa ja -tarkoitus ratkaisevat, miten välinettä käytetään. Vaikka Facebook on viihteellisempi kuin Twitter, sitäkään ei ole pakko valjastaa pelkäksi mainoskanavaksi. Facebook-sivut ja -ryhmät käyvät hyvin opetukseen ja osallistamiseen, kunhan viestintä sovitetaan tavoitteiden mukaiseksi ja unohdetaan höpöohjeet.

Blogiohjeet ja -kirjoitukset muotoillaan usein listoiksi: kymmenen käskyä, viisi vinkkiä, kolme ohjetta bloggaajalle. Olen käynyt yliherkäksi listoille, siksi koetan nykyisin vältellä niitä opetuksessakin. Kaksi blogiohjeiden listaa on kuitenkin saanut armon silmissäni: Riku Vassisen Bloggaamisen kymmenen käskyä ja Glen Longin 20 selkeän tekstin sääntöä. Vassisen kymmenen käskyä puhuu juuri niistä sudenkuopista, joihin asiantuntijat ja virkamiehet putoavat. Vaikka lukijaa kiinnostaa vahva persoonallinen näkökulma, varovainen kirjoittaja ei uskalla ottaa kantaa ja olla oma itsensä. Glen Long puolestaan käskee mennä suoraan asiaan ja käyttää konkreettista kieltä – sanojen pitää näkyä, haista ja maistua. Longin omat ohjeet havainnollistavat sanoman: hän opastaa kirjoittajaa tekemään onnenkeksitestin (ydin on ilmaistava yhdellä lauseella), jakamaan tietoa vainoharhaisen CIA-agentin tapaan (vain välttämätön) ja käyttämään kielikuvia sokerina, joka saa ohjeen maistumaan hyvältä.

Osuuspankin eli nykyisen OP-ryhmän verkkosivuilla nimeen OP on pääte merkitty ilman kaksoispistettä (OPn, OPssa) – ja huonon kauppasuomen tapaan nimistä on vielä pudotettu yhdysmerkit. Kun Salla vinkkasi asiasta, luulin että kyse oli pikkuvirheestä. Tapaus muuttui kuitenkin kiinnostavaksi, kun kävi ilmi, että OP-ryhmä käyttää muuallakin suosituksen vastaista merkintätapaa. Kysyin syytä outoon menettelyyn ja OP vastasi: ”OP-nimen omistajana olemme valinneet tämän kirjoitustavan, koska OP ei ole lyhenne vaan Osuuspankin ja Pohjolan liitosta syntynyt, ryhmällemme rekisteröity erisnimi.” Näin ollen OP siis lausuttaisiin ”op” eikä ”oopee”. Kirjaimittainen lukutapa ”oopee” tuntuisi kuitenkin luontevalta, ja se vaatisi kaksoispisteen ennen päätettä. Jos taas halutaan vakiinnuttaa nimen lausuminen sanana, olisi merkintätapa OPia, OPiin, OPiksi. Kyse ei siis ole niinkään nimestä vaan päätteen merkitsemisen säännöistä. Nimissä olisi sitä paitsi syytä käyttää myös suosituksen mukaista yhdysmerkkiä.

Koulutan virkamiehiä selväkielen käyttöön. Yleensä ohjeistan tiivistämään sanontaa: karsikaa turhat johdattelut, poistakaa toisto ja lyhentäkää ilmauksia. Esimerkiksi vastaus kuntalaisen aloitteeseen lyhenee parhaimmillaan sivun mitasta yhdeksi virkkeeksi, ilman että ydinsisällöstä katoaa olennainen. Tiivistämisessä pääsemme useimmiten yhteisymmärrykseen, ja muokattu teksti säästää sekä virkamiesten että kuntalaisten aikaa ja hermoja. Yksi kysymys kuitenkin tulee esiin toistuvasti: kärsiikö vakuuttavuus, jos asia esitetään lyhyesti ja selväkielisesti? Kun vaikkapa aloitteeseen vastaa yhdellä virkkeellä, tuntuuko aloitteentekijästä, että asiaa ei ole selvitetty perin pohjin? Virkamiehen ehkä uskotaan tehneen työnsä kunnolla, vasta jos hän levittelee yhden virkkeen sisällön sivun mittaiseksi johdattelun, täytesanojen, toiston, pitkien lakisitaattien ja muiden viittausten avulla. Sekä lukijan että kirjoittajan on syytä miettiä, vakuuttaako teksti hänet pituudella vai perusteluilla.

Aika ajoin tulee vastaan ilmaus ”kirjoitin blogin”, jolla kirjoittaja tiedottaa uudesta blogimerkinnästään. ”Blogi” viittaa kuitenkin koko blogisivustoon, ei yhteen blogimerkintään (myös postaus tai blogikirjoitus), mikä painokkaasti Eijan ja Johannan toivomuksesta todettakoon. Ikuisuuskysymykseksi on muodostunut myös tasaisin välein toistuva puhe siitä, onko blog(g)aamisessa ja blog(g)aajassa kaksi vai yksi g:tä. Kahden g:n bloggaus on viime vuosina yleistynyt, ja Kielitoimiston sanakirja antaa sen ainoana vaihtoehtona. Periaatteessa myös yhden g:n muoto olisi käypä johdos blog-lainasanasta, sillä astevaihtelu koskee yleensä konsonantteja k, p ja t. Vain harvoissa tapauksissa se ulottuu soinnillisiin konsonantteihin b ja g. Blogaamista yhdellä g:llä ovat usein suosineet juuri varhaiset omaksujat. Itse olen päätynyt siihen, että hyväksyn molemmat vaihtoehdot enkä lähde korjailemaan alkuperäisiä blogaajia. Samaa periaatetta noudatan surf(f)ailussa, sen sijaan golfaamisessa vaihtelua ei edes esiinny. Bloginpitäjien nimitykset eivät näytä viidessä vuodessa muuttuneen: suosituimpia ovat edelleen bloggaaja, bloggari ja blogisti.