Puhuimme viime viikolla blogeista Asiantuntija digitodellisuudessa-koulutuksessa. Asiantuntijalle blogi on luonteva sosiaalisen median kanava, sikäli että kirjoittaminen on useimman hänen päätyötään. Luulisi siis, että kynnys laajentaa julkaisutoimintaa verkkoon ei ole korkea. Pulmia kuitenkin on. Bloginpito vaatii sitoutumista: uusia merkintöjä olisi ilmestyttävä ainakin parin viikon välein. Kuinka muiden töiden ohella ehtii ideoida aiheita ja kirjoittaa? Paras ratkaisu on valita sellainen aihepiiri, josta lankeaa aihelmia ja tekstejä oman työn sivutuotteena. Vapauttaan ei kuitenkaan kannata rajoittaa liikaa, jos vaikka myöhemmin ilmenee sanomisen tarvetta muustakin. Entä miten uskaltaa kirjoittaa organisaation edustajana? Blogi tekstilajina muistuttaa kolumnia. Se puhuu ajankohtaisista asioista ja vaatii persoonallista esitystapaa. Selkeä, vähänkärjekäskin näkökulma saa lukijat osallistumaan keskusteluun. Etusivulla voi valistaa tekstilajia tuntemattomia Kelan tutkimusblogin tapaan: ”Blogissa kirjoittajat tarttuvat ajankohtaisiin aiheisiin ja toivovat keskustelua. Esitetyt mielipiteet eivät välttämättä vastaa Kelan virallista kantaa.” Asiantuntijat siis rohkeasti bloggaamaan omalla nimellään ja äänellään, niin että saadaan järkisisältöjä yhä viihteellisempään mediaympäristöön.

Euroopan unioni jakaa rahastoistaan varoja (eli EU-hilloa) monenmoisiin hyviin tarkoituksiin. Rahan saannista ei kuitenkaan ole haluttu tehdä liian helppoa, vaan hakijan on ensin selvittävä salakielestä. Jo otsikot pelottavat: ”OKM:n hallinnonalan valtakunnallisten ESR-toimenpidekokonaisuuksien hankehaku”. Tarkoin teksteissä kartetaan alle 20 kirjaimen sanoja ja toistellaan monen osan yhdyssanoja, esimerkiksi rakennerahasto-ohjelma. Vaikeita ilmauksia niin kuin toimintalinja ja horisontaaliset erityisteemat ei turhaan selitellä, vaan ne linkitetään monen sivun strategioihin ja ohjelmapapereihin, jotka taas tuovat uudet termit kielikeitosta hämmentämään. Tosimaailma pidetään etäällä, vaikka esimerkit palauttaisivat hyvin hankehöpinät maan pinnalle. Tärkein lienee mielikuvainnovaatiopotentiaalien vakavamielisestä kehittämisestä ilman hyvän kierrettä rikkovia tekoja. Rahoitettujen hankkeiden tuloksiakin kuvattaessa viitataan vain julkaisuihin ja uusiin papereihin, ei havaittavan maailman tapahtumiin. – Miksi näin? Monikielinen EU-ympäristö on poikkeuksellisen vaativa. Jos kirjoittaja työskentelee näin hankalien tekstien kanssa, hänen pitäisi saada suoja-asu ja varoajat. Pitkäaikainen oleskelu EU-kieliympäristössä vaarantaa kielitajun.

Joskus pakko laatia tiedote, vaikka ei haluaisi. Silloin ovela kirjoittaja muotoilee otsikon, joka karsii lukuhalut alkuunsa. Hyvä esimerkki on Nordean viimeviikkoinen asiakaskirje, joka on otsikoitu ”Nordea yksinkertaistaa juridista rakennettaan”. Lukuinnon sammuttavat sanat ”juridinen” ja ”rakenne”, mutta miksei myös pitkä ”yksinkertaistaa”. Oppia älä-lue-tätä-kirjoittamisesta kelpaa ottaa myös EU-hankkeista. Ne joutuvat olemassaolon merkiksi tekemään julkaisuja, oli sanottavaa eli ei. Lukijoita karkoittavat tehokkaimmin elämälle vieraat lyhenteitä sisältävät otsikot: ”EAKR:n ohjelma-alue” ja ”ELLO luo edellytyksiä”. Erityisen sinnikkäät lukutoukat tainnutetaan latteuksilla ”Parannusta ei synny juoksemalla kovempaa, vaan kävelemällä lyhyempi matka” tai kapulakoukulla ”ylimaakunnallisen toimenpideohjelman painopisteala”. Kyllä lähtee, nimittäin lukija.

Lehdet ja somekoulutukset ovat suoltaneet neuvoja siitä, millainen on hyvä Facebook-päivitys. Päivityksiä ohjataan muotoilemaan kuten mainoksia: kuvia pitää aina olla ja niissä mieluiten hymyileviä ihmisiä. Jos värikästä mainoskuvaa ei ole, verkosta poimitaan sopiva video tai linkki. Kaikkein huonoimpana päivityksenä pidetään pelkkää tekstiä: sen huomioarvo on mainosmiesten selvityksissä monta sataa kertaa pienempi kuin kuvapäivityksen. Mutta kas, minun tarpeisiini vastaavat juuri napakat tekstipäivitykset hymynaamoja ja kissankuvia paremmin. Osuvat arkihavainnot, kiteytykset, faktat ja keskustelunavaukset toimivat mielestäni Facebookissakin. Käyttötapa ja -tarkoitus ratkaisevat, miten välinettä käytetään. Vaikka Facebook on viihteellisempi kuin Twitter, sitäkään ei ole pakko valjastaa pelkäksi mainoskanavaksi. Facebook-sivut ja -ryhmät käyvät hyvin opetukseen ja osallistamiseen, kunhan viestintä sovitetaan tavoitteiden mukaiseksi ja unohdetaan höpöohjeet.