Pitääkö Twitterissä seurata takaisin? Viime viikolla yhtä tiliäni alkoi seurata henkilö, jolla oli 300 000 seuraajaa ja seurattavaa. Tämä kertoo Twitterin käyttötavasta: muiden viestejä ei ole tarkoituskaan lukea. Usein nämä tilit kuuluvat yhden asian markkinoijille, joille Twitter merkitsee edullista tai myytävää mainoskanavaa. Mainostaja katoaa, jos sitä ei seuraa.

Muiden tviittien lukeminen ja kommentointi on mielestäni vähintään yhtä oleellista kuin omien jakaminen. Pidän edelleen Twitteriä uutis- ja oppimisympäristönä, siksi valitsen seurattavaksi ensisijaisesti niitä, jotka jakavat kiinnostuksenkohteeni. Moni hyväkin sisällöntuottaja jää ulkopuolelle, mutta näin viestien määrä pysyy kohtuulisena. Jos seuraa kaikkia, viestivirta tulvii ja väjähtyy.

Twitterin alkuvuosina totesin, että pystyn lukemaan 400 tviittaajan viestejä. Vasta useamman vuoden jälkeen pystyin pikku hiljaa nostamaan määrää, ja nyt tuhannen tviittajan seuraaminen onnistuu melko kattavasti. En oikein usko, että ylipäätään kovin paljon suuremman seuraajamäärän viestejä pystyy lukemaan, jos muitakin töitä on tehtävä. Epäkiinnostavia seurattavia voisi tietysti myös vaimentaa, mutta mikä olisi silloin seuraamisen syy?

Oletko saanut tiedotteen tai päätöksen, jota et ymmärtänyt ilman apua? Jonotitko asiakaspalveluun, kun ohjeista ei saanut tolkkua? Pitikö kysyä lakimieheltä neuvoa lupahakemukseen? Lähetä epäkelpo teksti kisaamaan vuoden kapulan tittelistä, jonka saaja valitaan finalistien joukosta FCG:n foorumissa 7. kesäkuuta. Kisa on leikkimielinen, ja sen tarkoituksena on kiinnittää huomiota erityisesti julkisen alan tekstien ymmärrettävyyteen. Laki vaatii viranomaisia käyttämään selkeää ja ymmärrettävää kieltä. Kielipoliisi on ottanut tehtäväkseen valvoa tämän usein rikotun lainkohdan noudattamista. Ole työssä mukana ja ilmianna kapulainen teksti toukokuun aikana sähköpostitse osoitteella info@yksityinenkielitoimisto.net. Voit myös jakaa sen Kielipoliisin palstalla Twitterissä tai Facebookissa. Nyt kaikki kapuloita metsästämään!

Olen innostunut enemmän snäppäilystä kuin instailusta. Snapchat-kuvaviesteissä viehättää tiiviys ja nopeus. Huonona puolena on videopuheen löysyys, joka tuskastuttaa samaan tapaan kuin vlogeissa. Snäpit ovat kuitenkin lyhyitä ja pitkästyttävät vähemmän

Olen seuraillut snäppejä työkäytön näkökulmasta. Aika harvat yhteisöt ylipäätään käyttävät Snapchatia. Nekin, jotka käyttävät, lähettelevät viestejä yleensä harvakseen. Innokkaimmin snäpeillä työtään markkinoivat televisio- ja radiotähdet, esimerkiksi Arman Alizad. Mutta kuka jaksaa seurata pelkkiä mainoksia?

Julkiselta alalta kelpaavat esimerkiksi Verohallinnon snäpit: niissä jaetaan ytimekkäitä ohjeita ja suomennetaan verosanastoa. Euroopan parlamentti puolestaan hyödyntää eri maista tulevia harjoittelijoitaan, jotka havainnoivat parlamentin tapahtumia kepeän asialliseen sävyyn. Kaikkein kiinnostavimpina olen kuitenkin pitänyt Jyväskylän yliopiston Lööppi ry:n snäppejä. Snäppivuoro kiertää toimittajaharjoittelijoilla ja vaihto-opiskelijoilla ympäri maailmaa. Informatiivisia väläyksiä saa Melbournesta, Spokanesta, Groningenista ynnä muilta maailman kolkilta. Lööppiläisten persoonallisissa viesteissä on sopivasti sisältöä.

Snäppien avoin ja toisaalta yksityinen jakaminen on mietityttänyt. Yksityiset viestit ovat tuntuneet kanavaan sopivilta, sillä avointen sisältöä on rikastettava ja hyöty jää kuitenkin työmäärään nähden pieneksi. Snäpissäkään kanava itsessään ei nimittäin riitä sisällöksi, mikä kannattaa ottaa huomioon käyttöönottoa suunniteltaessa.

Teksti-ihmisenä en ole jaksanut innostua Instagramista. Muutamia kertoja olen tilin perustanut ja viime kuukausina sitä myös aktiivisesti päivittänyt sekä seuraillut muiden käyttötapoja.

Kanava sopinee parhaiten visuaalisen alan ammattilaisille: kiinnostavia kuvia tarjoilevat museot, kuvataiteilijat ja valokuvaajat. Organisaatioille instailu merkitsee lähinnä edullista mutta seuraajalle vähähyötyistä mainoskanavaa. Ruoka-, elämäntapa-, muoti ja matkabloggaajille Insta tarjoaa lisäkanavan julkaisemiselle ilman mainittavaa lisätyötä.

Asiantuntijoilla ja tieteentekijöillä on selvästi vaikeuksia sisällön linjaamisessa: kuvia on väitöskirjoista, artikkeleista, seminaareista ja luennoitsijoista. Poikkeuksiakin on, esimerkiksi Lauran vinkkaama Lindsey Fitzharris, joka kuvittaa ja tekstittää valaisevasti lääketieteen historiaa.

Kirjailijat kamppailevat samojen pulmien kanssa kuin asiantuntijat: kirjankansia, hyllyjä, omakuvia haastateltavina. Tekstityöläisistä hyvin Instaan on sopeutunut Klikinsäästäjä, jonka otsikkokuvat lyhyine kommentteineen toimivat erinomaisesti juuri tässä kanavassa. Klikinsäästäjä niin kuin moni muukin julkaisee kuitenkin samaa aineistoa Instassa, Facebookissa ja Twitterissä. Toistoa riittää, jos seuraa samoja tilejä eri kanavissa.

Edelleen olen sillä kannalla, että meille tekstityöläisille sopii Instaa paremmin esimerkiksi Twitter. Ilkeämieliset – joihin minä en kuulu – ovatkin sanoneet, että kuvanjakopalvelu on suunnattu luku- ja kirjoitustaidottomille. Korjatkaa, jos olen väärässä eli internetiksi CMIIW.

Vaalit on käyty ja tulos selvillä. Ehdokkaan ja puolueen valitseminen on tällaiselle liikkuvalle äänestäjälle työllistävä tehtävä.

Valintaa on helpotettu tarjoamalla tueksi vaalitenttejä, vaalikoneita ja nyt myös ehdokkaiden vaalivideoita. Vaalitenttien ongelma on kuitenkin se, että niissä puhutaan paljon yleispolitiikkaa. Konkarien kokemuksella puheenjohtajat luovivat poliittisten fraasien varassa, ja yhteys kunnissa tehtävään työhön jää etäiseksi.

Entäs vaalikoneet? Niistä saa suuntaa antavia ehdotuksia. Moniin kysymyksiin on kuitenkin ehdokasta etsivän maallikon vaikea ottaa selkeä kanta, kun ei ole perehtynyt taustoihin. Omat valinnat ovat näin ollen usein varovaisia, joten ehdokkaiksikin osuvat keskitien taktikoijat. Kaipaisin lisää suodattimia: ikä, sukupuoli, koulutus, ammatti ja mahdollisuus sulkea pois vaihtoehtoja. Tarkempi tutustuminen karsi vaalikoneen ehdotukset yhden toisensa jälkeen: jotain oleellista oli jäänyt koneelta piiloon.

Viimeinen ponnistukseni oli Tampereen 245 vaalivideon urakoiminen. Ehdokkaista useimmat puolueesta riippumatta haluavat poistaa työttömyyden, huolehtia lapsista ja nuorista, hoitaa vanhusten asiat ja tukea yrityksiä. Ympäristöä suojellaan, kulttuuria tuetaan, palveluja parannetaan ja kuntalaisia kuunnellaan. Merkitsevää eroa ehdokkain välille ei tahdo syntyä.

Päätös jäi lopulta äänestyskoppiin, mutta eipä virhevalintakaan ole kohtalokas. Yksityisen ehdokkaan vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset niin hyvässä kuin pahassakin. Käytännön päätöksenteossa on sovitettava yhteen lukuisia tosielämän asioita ja intressejä

Viime viikolla erityisasiantuntija Ulla Tiililä nosti esiin kiintoisan tapauksen: hänen juttuaan ja Kotimaisten kielen keskuksen verkkotekstiä oli plagioitu Talouselämän kolumnissa. Kommentteihinsa Tiililä merkitsi tekstintutkijan tarkkuudella väreillä samasanaiset ja lähes yhtenevät tekstikohdat, ja niitä oli runsaasti. Tiililän nimeä ei kolumnissa mainittu, mutta se lisättiin huomautuksen jälkeen.

Talouselämän kolumnin avaus on poimittu Kotuksen virkakielisivuilta. Avauksen jälkeen käsitellään Vaasan yliopiston tutkimusta, jota Tiililä esiteli omassa jutussaan. Lopussa on vielä Tiililän käyttämä esimerkki päivitettynä. Kokonaisuudessaan kolumnin näkökulma toistaa Tiililän ideaa.

Tämä ei ole ensimmäinen tapaus, jossa asiantuntijan juttua tai haastattelua ryöstöviljellään. Jutuntekijä lähtee liikkeelle tyhjin käsin ja rakentaa tekstinsä puhtaasti asiantuntijan sekä tämän aineistojen varaan. Yllätäen asiantuntija kuitenkin löytää nimensä jutun viime riveiltä mitäänsanomattoman sitaatin yhteydestä – jollei se ole sitten kokonaan ”tippunut pois” niin kuin Tiililän tapauksessa. Epäreilua peliä.

Tietokirjailijoiden seminaarissa pohdittiin, saavatko tutkijat ja kirjailijat somen aikakaudella enemmän häiritsevää palautetta. Sisällönala on yksi olennainen vaikuttaja: vihaviestejä alkaa sinkoilla, jos ottaa kantaa maahanmuuttoon, syrjintään, terveysasioihin, Venäjään tai vaikkapa susien suojeluun.

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan selvityksen mukaan tutkijat saavat palautetta eniten sähköpostitse (78 % vastanneista) ja suullisesti (77 %), sen sijaan sosiaalinen media (40 %) on vasta kolmannella sijalla. Vaikka ilmiö ei siis liity suoranaisesti someen, uudet kanavat ovat tehneet häirinnästä julkisempaa ja niissä puheenvuorot näyttävät myös helposti kärjistyvän. Kaikki häirintä on tuomittavaa, ja sille on luotava ilmoitus- ja seurantakanavat. Tärkeätä on myös selkeä kollegiaalinen tuki häirinnän kohteeksi joutuneille.

Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan selvitys häirinnästä on vuodelta 2015 ja uusi on parhaillaan käynnissä: vielä on viikko aikaa vastata kyselyyn.