Ostin kirjamessuilta lehden vuodelta 2006, kun aiemman sivut alkoivat kovassa käytössä irtoilla. Kyseessä oli Kielikellon merkkejä käsittelevä teemanumero, joka on koottu samana vuonna ilmestyneen standardin pohjalta. Lehti on verraton apu kaikille työkseen kirjoittaville, sillä ohjeisiin on saatu mukaan visaisetkin tapaukset. Hyvä lähde se olisi ollut myös keskustelussa, jota viime viikolla käytiin ristikkomerkin # nimestä. Eri aloilla ja eri yhteyksissä on lupa tietysti kutsua merkkejä eri nimillä, mutta vakiintuneita nimityksiä tarvitaan ohjeissa, sanastoissa ja tietokirjoissa. Puhekielen risuaitojen ja kissanhäntien lisäksi tarvitaan myös tyyliarvoltaan neutraaleja ilmauksia. Kirjoittajat ovat usein epätietoisia seuraavien merkkien nimistä: ajatusviiva −, kenoviiva \, puolilainausmerkki ’, vinoviiva /, yhdysmerkki – ja ät-merkki @. Tarkkeiden nimistä kysytään seuraavia: akuutti-korkomerkki ´, gravis-korkomerkki `, sirkumfleksi ^, treema ¨ ja tilde ~. Sanakirjat ja ammattilehdet ovat digiaikanakin hyviä lähteitä.

Viime viikolla Suoran linjan toimittaja keräsi vinkkejä ysärisivuista. Idea on saattanut tulla Jaana Waarin opinnäytetyöstä, joka käsitteli verkkosivujen ulkoasua ajanjaksona 1996−2003. Oli suorastaan nostalgista tutkiskella noita alkuajan sivustoja, joiden parissa askaroimme itsekin, kun aloittelimme verkko-opettajien ja suunnittelijoiden kouluttamista. Sivustot olivat usein kirkkaanvärisiä ja epäyhtenäisiä. Yleensä sivu oli keskitetty selainikkunaan, ja eri sisällöt erotettiin raskailla palkeilla toisistaan. Kuvituksessa käytettiin valmiita symboleita ja kevyitä graafisia elementtejä valokuvien sijaan, koska hitaat internetyhteydet rajoittivat valokuvien käyttöä. Suuri osa sisällöistä − esimerkiksi valikot − tehtiin kuvina, joita oli hankala päivittää. Toisin kuin nykyään fontteina suosittiin päätteellisiä kirjasintyyppejä, lähinnä Timesia. Vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen tekstipainotteisuus lisääntyi, sisältönostot yleistyivät ja pysyvien elementtien paikka vakiintui, esimerkiksi logo siirtyi vasempaan ja haku oikeaan yläkulmaan. Näihin aikoihin julkaisujärjestelmät alkoivat yleistyä ja verkkosivujen ilme muuttui ylipäätään yhtenäisemmäksi. Historian tunteminen kuitenkin lisää ymmärrystä varhaisia sivustoja kohtaan, jotka nykyisin tuntuvat huvittavilta.

Eduskunnassa puheet ovat valmisteltuja, ja puhujat ovat yleensä kantansa valinneet jo ennen keskustelun avaamista. Ennakoitavaa muodollista etenemistä rikotaan satunnaisesti välihuudoilla, joista on hiljattain tehtytutkimus Turun yliopistossa. Tutkimuksessa selvitettiin, millaisia välihuudot ovat, kuinka paljon niitä esitetään sekä kuka huutelee ja kenelle. Eniten äänessä ovat kokeneet miesedustajat, ja kymmenen äänekkäintä huutaa yli puolet kaikista kommenteista. Kolmen kärjessä ovat Ben Zyskowicz, Jukka Gustafsson ja Erkki Pulliainen; naisia kymmenen kärkijoukkoon mahtuu vain kaksi, Liisa Jaakonsaari ja Sirpa Asko-Seljavaara. Huutojen sisältönä on ylivoimaisesti useimmin jokin aiheeseen liittyvä tosiasia tai sutkautus. Kokenut puhuja ei välihuudoista juuri piittaa, vaan ne on kohdistettu pikemminkin medialle ja sen kautta äänestäjille. Yleisölle välihuudot ovat kuitenkin kiinnostava keskustelullinen lisä, joka toimiakseen vaatii esittäjältään alkuperäisiä parlamentaarisia taitoja (ranskan parlement, parler ’puhua’).

Olen varaillut kymmenisen vuotta kaikki matkat verkossa ongelmitta. Törmäsin kuitenkin Ryanairin verkkosivuilla kikkailuun, jota tosikko voisi kutsua asiakkaan tietoiseksi harhauttamiseksi. Verkkolomakkeet rikkovat nimittäin tarkoituksellisesti käytettävyyssääntöjä. Ensinnäkin jos yhtiö myy säännöllisesti lentoja Suomesta, lomakkeet pitäisi olla saatavilla suomen kielellä. Toiseksi pelkän lennon ostajalla täytyisi olla oikopolku ohi lisämyyntien, joissa kielteinen valinta on vielä tehty mahdollisimman vaikeasti havaittavaksi. Esimerkiksi henkilötietojen jälkeen kysytään asuinmaata, ja kun valitset alasvetovalikosta Suomen, olet tullut ostaneeksi 15 euron vakuutuksen. Jos taas et valitse mitään, et pääse eteenpäin − valinta ”Ei matkavakuutusta” on piilotettu pitkän maaluettelon keskelle. Kun maksuvaiheessa huomaa lisäostojen hinnan ja palaa aiemmalle sivulle poistamaan niitä, valikko ei enää olekaan käytettävissä. Loppusummaksi tulee helposti ilman harhaostojakin kaksi kertaa etusivulla ilmoitettu tarjoushinta, kun siihen lisätään laukut, itse tehty lähtöselvitys, hallintokulut, EU 261 Levy -peruutusmaksu ja ETS-ympäristömaksu. Ei ihme, että Ryanairista tehdään eniten kuluttajavalituksia.

Olen lueskellut Pirkko Tiuraniemen kiinnostavaa väitöstutkimusta Hyvää yhteisöllistä verkko-oppimista jäljittämässä. Siinä on arvioitu lukiolaisten kirjallisuuskeskusteluja kognitiivisesta, sosiaalisesta ja ohjauksellisesta näkökulmasta. Tutkittavana oli neljä viiden oppilaan keskustelua, joihin osallistui lisäksi opettaja tai kirjastonhoitaja. Viiden ryhmissä aktiivisia keskustelijoita oli kolme, ja keskimäärin puheenvuoroja käytettiin 5,2. Suurin osa yhteensä 114 puheenvuorosta ilmensi kognitiivista läsnäoloa ja liittyi tutkivan prosessin vaiheisiin, joita ovat keskustelun käynnistys, tutkiminen, yhdistäminen ja ratkaisu. Yli puolessa puheenvuoroista oli viitteitä sosiaalisesta läsnäolosta: tunteiden ilmaisua, avoimuutta, itsestä ja meistä puhumista. Kiinnostavin tulos kuitenkin koski ohjauksellista läsnäoloa eli keskustelun organisointia ja asiantuntemuksen jakamista. Juuri asiantuntijan ohjaus nimittäin sai verkkokeskustelun etenemään ratkaisuun asti läpi koko tutkivan prosessin. Ohjaus tulee kuitenkin ajoittaa oikein, sillä ryhmän on annettava ensin edetä omassa päättelyssään mahdollisimman pitkälle. Tiuraniemen tutkimusta voi hyödyntää myös omien verkkokurssien vuorovaikutuksen arvioinnissa.

Senja “opettaa ruotsia” Larsen pyysi selvittelemään sanaa ylijakaminen. Sana on yleisimmin liitetty jatkuviin Facebook-päivityksiin ja oman elämän yksityiskohtien paljastamiseen. Tavallaan tuntuu, että sanan parhaat ajat ovat jo ohi, sillä overshare valittiin vuoden sanaksi jo 2008, jolloin Facebook-viestintä haki vielä rajojaan. Samaan aihepiiriin liittyy kohu yksityisviestien julkistamisesta. Suomessa asiasta kohistiin viime joulukuussa, ja nyt yksityisviestien on väitetty vuotaneen julkiselle aikajanalle Ranskassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa. Facebook on kummassakin tapauksissa vastannut, että kyse on ollut vanhoista avoimista päivityksistä, ei yksityisviesteistä. Jos näin on, Facebookin käytössä on ilmeisesti siirrytty yksityisestä julkisempaan viestintään, niin että muutaman vuoden takaiset päivitykset tuntuvat liian henkilökohtaisilta. Tottuneet Facebook-käyttäjät eivät enää levittele omia tietojaan, pikemminkin nykyisin ongelmana on liian taaja päivitystahti ja yksisuuntainen markkinointi. Toisaalta Facebookiin ei ole luottamista, sillä ylijakaminen sopii sen taloudellisiin päämääriin.

Viime viikkoina on etsitty hyvää suomennosta astroturffaukselle. Asia tuli ajankohtaiseksi, kun Laitos-verkkolehti kirjoitti, kuinka valehenkilö Natalya Nieminen puolusti verkossa HUSin hintavaa järjetelmähanketta. Suomessa valevaikuttamisesta ei ole paljon kokemusta, mutta maailmalla tuttuja ovat poliittiset ja kaupalliset kampanjat, joissa yritysten palkkaamat soluttautujat markkinoivat tuotteita ja aatteita keskustelupalstoilla. Tavoitteena on antaa kuva laajasta kansalaisliikehdinnästä, joka taas muokkaa edelleen yleistä mielipidettä toivotunlaiseksi. Englannin astroturfing-sana kääntyy sikäli vaivalloisesti suomeksi, että se viittaa tekonurmen tuotemerkkiin ja on lähtöisin ilmauksesta, joka viittasi epäaitoon ruohonjuuritoimintaan. Käännösehdotuksia ovat muun muassa astroilu, lumetus, mielipidelannoitus, nettipesu, valeosallistuminen, pelkkatrollaus, mielipidemarkkinointi, turffaus, valevaikuttaminen, niemistely, mielipidesijoittelu. Yleiskieliseksi vastineeksi olen taipuvainen kannattamaan mielipidesijoittelua ja valevaikuttamista, vaikka kieltämättä lyhyt lumetus synnyttää näppärästi mielikuvan sumutuksesta.

Sosiaalisessa mediassa saa punnita jokaista kirjainta, niin että päivitys ei ylitä sallittua merkkimäärää. Itse asiassa sama linja sopii kaikkeen kirjoittamiseen, sillä turhan karsiminen parantaa tekstejä. Tyylioppaat puhuvat pleonasmista (kreikan pleon ’liikaa’), jossa liikasanat eivät tuo merkitykseen mitään lisää, esimerkiksi pienikokoinen kääpiö, iäkäs vanhus, odottamaton yllätys, epäterveellinen roskaruoka. Viime viikon verkkokeskusteluissa Jani kiinnitti huomiota tämän ajan pleonasmeihinsähköinen e-kirja ja langaton wlan, jotka havainnollistavat hyvin sitä, että vierassanojen merkitys ei aina ole selvä. Lyhenteisiin liittyy usein pulmia:ISBN-numero, hiv-virus, Etyk-kokous (ISBN, hi-virus, Ety-kokous). Myös sananosat voivat tehdä kirjoittajalle tepposet: myöskin, naisnäyttelijätär, pieni kirjanen. Kapulakielessä toisto tuo näennäistä painokkuutta; kuntateksteissä puhutaan mielellään esimerkiksi ennaltaehkäisystä jaetukäteissuunnittelusta, vaikka jälkikäteen voi korkeintaan minimoida vahingot.

Olen käytännössä huomannut, että opiskelijat ovat motivoituneempia kirjoittamaan julkisiin wikeihin eli Wikipediaan ja Wikikirjastoon kuin esimerkiksi Moodlen wikiin. Siksi ilahduin, kun Leeni Lehtiö oli kiinnittänyt huomiota samaan gradussaan ”Wikipedia-artikkelien kirjoittaminen ryhmäoppimistehtävänä”. Siinä tarkastellaan, kuinka Wikipedia-artikkelien kirjoittaminen sopii lukiolaisten maantiedon ja biologian harjoitustöiksi. Mitään mullistavan uutta tutkimuksessa ei selviä, mutta se antaa kyllä aloittelevalle wikiopettajalle käyttökelpoisen toimintamallin: 1) Suunnittele tehtävä ja tee aihelista. 2) Esittele tehtävä ja opasta Wikipedia-kirjoittamiseen. 3) Opiskeilijat työskentelevät ja opettaja ohjaa. 4) Opettaja tarkistaa artikkelit, ja oppilaat vievät ne Wikipediaan. 5) Opettaja arvioi työt. Opettajien tekniikkapaineita lievennettiin siten, että opiskelijat saivat Wikipedian käytössä opastusta kirjastonhoitajalta, mikä olikin selvästi tarpeen. Opiskelijat pitivät työtapaa mukavana ja avointa julkaisemista merkityksellisenä, niin että nyt on vanhan liiton opettajankin aika siirtyä Wikipedian arvostelijasta sen hyötykäyttäjäksi.

Olen käytännössä huomannut, että opiskelijat ovat motivoituneempia kirjoittamaan julkisiin wikeihin eli Wikipediaan ja Wikikirjastoon kuin esimerkiksi Moodlen wikiin. Siksi ilahduin, kun Leeni Lehtiö oli kiinnittänyt huomiota samaan gradussaan ”Wikipedia-artikkelien kirjoittaminen ryhmäoppimistehtävänä”. Siinä tarkastellaan, kuinka Wikipedia-artikkelien kirjoittaminen sopii lukiolaisten maantiedon ja biologian harjoitustöiksi. Mitään mullistavan uutta tutkimuksessa ei selviä, mutta se antaa kyllä aloittelevalle wikiopettajalle käyttökelpoisen toimintamallin: 1) Suunnittele tehtävä ja tee aihelista. 2) Esittele tehtävä ja opasta Wikipedia-kirjoittamiseen. 3) Opiskeilijat työskentelevät ja opettaja ohjaa. 4) Opettaja tarkistaa artikkelit, ja oppilaat vievät ne Wikipediaan. 5) Opettaja arvioi työt. Opettajien tekniikkapaineita lievennettiin siten, että opiskelijat saivat Wikipedian käytössä opastusta kirjastonhoitajalta, mikä olikin selvästi tarpeen. Opiskelijat pitivät työtapaa mukavana ja avointa julkaisemista merkityksellisenä, niin että nyt on vanhan liiton opettajankin aika siirtyä Wikipedian arvostelijasta sen hyötykäyttäjäksi.