Tällä viikolla on keskusteltu houkuttelevista sanoista. Uutisessakiinnostaviksi sanoiksi listattiin sinä, ilmainen, koska, välittömästi, uusi. Aiemmissa selvityksissä on todettu, että samantyyppisiä sanoja sisältäviä viestejä myös jatkolähetetään eniten Twitterissä. Mittasin itse taannoin verkkosivujen uutisnostojen houkuttelevuutta ja hämmästyin, kuinka suuri merkitys oli sanojen konnotaatiolla; sanoillahan on sekä denotatiivinen eli sanakirjamerkitys että konnotatiivinen eli lisämerkitys. Taustaltaan hyvin erilaiset lukijat kiinnostuivat säännönmukaisesti sellaisista jutuista, joiden otsikot ja alkurivit sisälsivät konkreettisia ja konnotaatioltaan myönteisiä sanoja: lounas, myyjäiset, edullinen, nuoret, maukas, joulu. Sen sijaan lukuhalut lopetti tehokkaasti hallintokieli ja vierassanat: kansalaisohjaus, senioribarometri. Lukijoita voi siis houkutella parhaiten vaikeidenkin asioiden äärelle tutuilla arkielämän myönteisillä sanoilla.

Online Educan kiinnostavin anti ei tänä vuonna liittynytkään verkko-oppimiseen vaan vaikuttamiseen. Steve Martin puhui innostavasti suostuttelun taidosta, josta hänellä itsellään oli vakuuttavia näyttöjä. Työskennellessään veroviranomaisten kanssa hän teki loistavaa tulosta muuttaessaan uhkailevat karhukirjeet suostutteleviksi. Uusituissa kirjeissä kerrottiin, miten useimmat maksavat veronsa täsmällisesti, mitä verojen maksaminen ajallaan säästää ja mitä hyvää säästyneillä rahoilla voidaan tehdä. Martinin mukaan ihminen laumaeläimenä toimii sosiaalisten normien mukaisesti eli samoin kuin muut, vaikka ei sitä tiedosta eikä tunnusta. Jos siis halutaan vaikuttaa käyttäytymiseen, on kerrottava konkreettisia faktoja ihmisistä, jotka käyttäytyvät toivotulla tavalla. Esimerkiksi hotellissa pyyhkeiden uudelleenkäyttö lisääntyi 26 prosenttia, kun niihin liitetty viesti kertoi − ympäristövaikutusten sijaan −, että useimmat muutkin vieraat tekevät niin. Merkittävä suostuttelukeino on myös pyytää ensin ihmisiä tekemään pieniä oikeansuuntaisia tekoja, jotka sitouttavat heidät asteittain toivottuun toimintaan. Entä millainen sitten pitäisi olla suostuttelevan viestin sävy? Läheinen ja persoonallinen.

Ensivaikutelmani eilen päättyneestä Online Educa Berlin2012 -konferenssista on myönteinen. Isoista linjoista jäi parhaiten mieleenMichael Barberin puhe tulevasta muutoksen lumivyörystä, josta on jo pinnan alla selviä merkkejä yliopistomaailmassa. Yliopisto-opetuksen kustannukset ovat nousseet satoja prosentteja, mutta samaan aikaan tutkinnon merkitys työelämässä on vähentynyt, esimerkiksi Englannissa yliopistotutkinnon suorittaneita oli viime vuonna työttömänä enemmän kuin saman ikäluokan ei-akateemisia nuoria. Suositut avoimet massiiviset verkkokurssit MOOCit uudistavat toimintatapoja, mutta niiden rahoitus on vielä ratkaisematta. Tämän hetken tilannetta voi luonnehtia Robert Cummingsin sanoin: MOOCit eivät tee meistä rikkaita, mutta ne voivat tehdä meistä kuuluisia. Toinen suosittu isokirjainlyhenne konferenssissa oli VUCA (volatility, uncertainty, complexity, ambiguity), jolla kuvataan nykyisen toimintaympäristön epävarmuutta ja mutkikkuutta. Menestykseen tässä ympäristössä tarvitaan näkemystä ja joustavuutta. Suomalaiset olivat muuten taas hyvin edustettuna Berliinissä − ulkomaalaisia osanottajia tuli eniten Englannista, toiseksi eniten Hollannista ja kolmanneksi eniten Suomesta.

Viikonloppuna oli Suomen tietokirjailijoiden syyskokous. Yhdistyksessä on 2 900 jäsentä, ja se on Suomen suurin kirjailijajärjestö. Yhdistyksellä on tärkeä merkitys tietokirjallisuuden tukijana, sillä mikään muu taho ei tue tietokirjailijan luovaa toimintaa. Yhdistys myöntää vuosittain apurahoja parin miljoonan verran, jakaa tietokirjapalkintoja, esimerkiksi Warelius-palkinnon, ja on myös mukana rahoittamassa juuri viime viikolla jaettua Tieto-Finlandiaa. Varat apurahoihin ja palkintoihin tulevat Kopioston perimistä kopiointikorvauksista, jotka tilitetään kollektiivisesti yhdistykselle eikä yksilöllisesti tekijöille; kollektiivinen korvausjärjestelmä on käytössä Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Islannissa. Pienellä kielialueella tietokirjojen myynti jää helposti tuhanteen kappaleeseen muutamia menestysteoksia lukuun ottamatta, siksi tukea omakieliselle kirjallisuudelle tarvitaan, tulipa raha kopioinnista, lainauskorvauksista tai muusta lähteestä.

Onko lukeminen vähentynyt? Ei, jos uskomme Lukemisen tavat -kirjaa, joka pohjautuu 8–30-vuotiaiden suomalaisten mediankäyttöä ja lukutottumuksia selvittäneeseen tutkimukseen. Lukuaika ei ole vähentynyt, mutta lukemisen tapa on muuttunut. Nykyisin luetaan enemmän lyhyitä verkkotekstejä ja sosiaalisen median päivityksiä, mutta vähemmän pitkiä keskittymistä vaativia tekstejä. Toisaalta uuteen lukemistapaan liittyy aktiivinen vuorovaikutus ja oma sisällöntuotanto. Kirjan mukaan nykynuorten mediankäyttöä on vaikea kiinnittää mihinkään yhteen viestimeen, vaan sitä luonnehtii usean välineen samanaikainen käyttö. Erilaiset lukijatyypit heijastelevat eri sukupolvia: printterit arvostavat painettua sanaa, nettisukupolven tuottajat kirjoittavat blogeja ja jakavat sisältöjä, kirja-hifistitihannoivat kirjoja mutta tuntevat verkon toimintatavat, kommunikaattorit ovat tyypillisiä digiajan viestijöitä ja mikserit yhdistävät sisällöntuottajan sekä viestijän roolit. Olisi kiusaus jaotella lukijatyypit suoraviivaisesti iän mukaan, mutta luulen, että lukutapaan vaikuttavat pikemminkin koulutus ja ammatti. − Luin muuten tämänkin kirjan 175 sivua näytöltä, vaikka se tutkimuksen mukaan oli epätodennäköistä.

Viikolla Matti Apunen ihasteli Hesarissa avoimia kansainvälisiä verkkokursseja otsikolla Maalaisyliopiston loppu. Kolumni herätti keskustelua verkossa ja myös omalla ”maalaisyliopiston” kurssillamme, jonka aiheena oli verkon käyttö opetuksessa. Myönteisinä asioina pidettiin sitä, että verkko-opetus nousi esiin ja resurssit sen myötä ehkä lisääntyvät. Hyvä seikka on myös se, jos suomalaiset innostuvat joukoittain osallistumaan avoimiin verkkokursseihin MOOCeihin, joita nykyisin järjestävät alan pioneerin George Siemensin ohella monet tahot, esimerkiksi Coursera, edX ja myös Helsingin yliopisto. Minua jutussa häiritsi hiukan taustan ohuus, mitä kommentoitiin myös verkkokeskusteluissa. Ensinnäkin verkko-opetusta on hyödynnetty juuri ”maalaisyliopistoissa”, joiden ongelmia paikasta riippumaton osallistuminen on ratkaissut. Toiseksi opetuksessa toiminta ja vuorovaikutus toimivat usein verkossakin paremmin pienissä paikallisissa ryhmissä, mutta silti siihen voidaan liittää − ja on myös liitetty − huippupuhujien luentoja. Kolmanneksi huomiota kiinnitti sen ”luotettavamman” median tapa poimia esimerkit googlaamalla ja jättää lähteet taustoittamatta sekä linkittämättä. Onneksi haku nyt sattui osumaan pitkään alalla toimineen Heli Nurmen blogiin, ja Facebookissa hän kommentoikin kolumnia yllättyneenä: ”Ne viittaa minuun, vautsi!”

Ostin kirjamessuilta lehden vuodelta 2006, kun aiemman sivut alkoivat kovassa käytössä irtoilla. Kyseessä oli Kielikellon merkkejä käsittelevä teemanumero, joka on koottu samana vuonna ilmestyneen standardin pohjalta. Lehti on verraton apu kaikille työkseen kirjoittaville, sillä ohjeisiin on saatu mukaan visaisetkin tapaukset. Hyvä lähde se olisi ollut myös keskustelussa, jota viime viikolla käytiin ristikkomerkin # nimestä. Eri aloilla ja eri yhteyksissä on lupa tietysti kutsua merkkejä eri nimillä, mutta vakiintuneita nimityksiä tarvitaan ohjeissa, sanastoissa ja tietokirjoissa. Puhekielen risuaitojen ja kissanhäntien lisäksi tarvitaan myös tyyliarvoltaan neutraaleja ilmauksia. Kirjoittajat ovat usein epätietoisia seuraavien merkkien nimistä: ajatusviiva −, kenoviiva \, puolilainausmerkki ’, vinoviiva /, yhdysmerkki – ja ät-merkki @. Tarkkeiden nimistä kysytään seuraavia: akuutti-korkomerkki ´, gravis-korkomerkki `, sirkumfleksi ^, treema ¨ ja tilde ~. Sanakirjat ja ammattilehdet ovat digiaikanakin hyviä lähteitä.

Viime viikolla Suoran linjan toimittaja keräsi vinkkejä ysärisivuista. Idea on saattanut tulla Jaana Waarin opinnäytetyöstä, joka käsitteli verkkosivujen ulkoasua ajanjaksona 1996−2003. Oli suorastaan nostalgista tutkiskella noita alkuajan sivustoja, joiden parissa askaroimme itsekin, kun aloittelimme verkko-opettajien ja suunnittelijoiden kouluttamista. Sivustot olivat usein kirkkaanvärisiä ja epäyhtenäisiä. Yleensä sivu oli keskitetty selainikkunaan, ja eri sisällöt erotettiin raskailla palkeilla toisistaan. Kuvituksessa käytettiin valmiita symboleita ja kevyitä graafisia elementtejä valokuvien sijaan, koska hitaat internetyhteydet rajoittivat valokuvien käyttöä. Suuri osa sisällöistä − esimerkiksi valikot − tehtiin kuvina, joita oli hankala päivittää. Toisin kuin nykyään fontteina suosittiin päätteellisiä kirjasintyyppejä, lähinnä Timesia. Vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen tekstipainotteisuus lisääntyi, sisältönostot yleistyivät ja pysyvien elementtien paikka vakiintui, esimerkiksi logo siirtyi vasempaan ja haku oikeaan yläkulmaan. Näihin aikoihin julkaisujärjestelmät alkoivat yleistyä ja verkkosivujen ilme muuttui ylipäätään yhtenäisemmäksi. Historian tunteminen kuitenkin lisää ymmärrystä varhaisia sivustoja kohtaan, jotka nykyisin tuntuvat huvittavilta.

Eduskunnassa puheet ovat valmisteltuja, ja puhujat ovat yleensä kantansa valinneet jo ennen keskustelun avaamista. Ennakoitavaa muodollista etenemistä rikotaan satunnaisesti välihuudoilla, joista on hiljattain tehtytutkimus Turun yliopistossa. Tutkimuksessa selvitettiin, millaisia välihuudot ovat, kuinka paljon niitä esitetään sekä kuka huutelee ja kenelle. Eniten äänessä ovat kokeneet miesedustajat, ja kymmenen äänekkäintä huutaa yli puolet kaikista kommenteista. Kolmen kärjessä ovat Ben Zyskowicz, Jukka Gustafsson ja Erkki Pulliainen; naisia kymmenen kärkijoukkoon mahtuu vain kaksi, Liisa Jaakonsaari ja Sirpa Asko-Seljavaara. Huutojen sisältönä on ylivoimaisesti useimmin jokin aiheeseen liittyvä tosiasia tai sutkautus. Kokenut puhuja ei välihuudoista juuri piittaa, vaan ne on kohdistettu pikemminkin medialle ja sen kautta äänestäjille. Yleisölle välihuudot ovat kuitenkin kiinnostava keskustelullinen lisä, joka toimiakseen vaatii esittäjältään alkuperäisiä parlamentaarisia taitoja (ranskan parlement, parler ’puhua’).

Olen varaillut kymmenisen vuotta kaikki matkat verkossa ongelmitta. Törmäsin kuitenkin Ryanairin verkkosivuilla kikkailuun, jota tosikko voisi kutsua asiakkaan tietoiseksi harhauttamiseksi. Verkkolomakkeet rikkovat nimittäin tarkoituksellisesti käytettävyyssääntöjä. Ensinnäkin jos yhtiö myy säännöllisesti lentoja Suomesta, lomakkeet pitäisi olla saatavilla suomen kielellä. Toiseksi pelkän lennon ostajalla täytyisi olla oikopolku ohi lisämyyntien, joissa kielteinen valinta on vielä tehty mahdollisimman vaikeasti havaittavaksi. Esimerkiksi henkilötietojen jälkeen kysytään asuinmaata, ja kun valitset alasvetovalikosta Suomen, olet tullut ostaneeksi 15 euron vakuutuksen. Jos taas et valitse mitään, et pääse eteenpäin − valinta ”Ei matkavakuutusta” on piilotettu pitkän maaluettelon keskelle. Kun maksuvaiheessa huomaa lisäostojen hinnan ja palaa aiemmalle sivulle poistamaan niitä, valikko ei enää olekaan käytettävissä. Loppusummaksi tulee helposti ilman harhaostojakin kaksi kertaa etusivulla ilmoitettu tarjoushinta, kun siihen lisätään laukut, itse tehty lähtöselvitys, hallintokulut, EU 261 Levy -peruutusmaksu ja ETS-ympäristömaksu. Ei ihme, että Ryanairista tehdään eniten kuluttajavalituksia.