Katselin viikonloppuna kurssilaisten diasarjoja. Huolimatta PowerPoint-esitysten huonosta maineesta totesin, että paluuta diattomuuden aikaan ei ole. Kyse on pikemminkin diojen asemasta esityksessä. Mitä haluaisin katsella puheen aikana? Hyvä diasarja on ilmeeltään yhtenäinen, mutta diapohja ei saa olla liian hallitseva. Yhtenäiset värit sekä kirjasintyypit ja-koot luovat selkeän visuaalisen kokonaisuuden. Yleisiä oikeinkirjoitusohjeita noudatetaan, ja se onnistuu parhaiten käyttämällä kokonaisia virkkeitä ja sopivin osin luetteloita, ei kuitenkaan syveneviä. Dioissa pitäisi olla sekä sisältöä että ilmavuutta. Tekstiä täyteen ahdettu puhujan muistiinpano on ikävystyttävä, mutta niin on myös kosiskelevan kaunis kuva aforismin kanssa. Esitystavassa pitää olla vaihtelua: dia toisensa jälkeen toistuvat tekstipallukat tai kuvat puuduttavat, eikä ongelmaa ratkaise niiden sisääntulo pyörähtämällä tai ponnahtamalla. Lopulta dioissakin ratkaisee sisältö ja niiden puheeseen tuoma lisäarvo.

Lait pitäisi kirjoittaa niin, että peruskoulun käynyt kansalainen ymmärtää ne. Mutta voiko lait aina kirjoittaa ymmärrettävästi? Liittyvätkö pulmat kieleen vai sisältöön ja voiko niitä edes erottaa toisistaan? Näitä kysymyksiä on selvitelty Salli Kankaanpään, Aino Piehlin ja Matti Räsäsen artikkelissa Kuinka tutkia lakitekstin syntyä ja tekstilajin rajoja?

Artikkelin kirjoittajat osallistuivat asunto-osakeyhtiölain jatkovalmisteluun ja tekivät lakiluonnokseen 225 ymmärrettävyyttä parantavaa muokkausehdotusta. Mitkä niistä hyväksyttiin? Useimmat ehdotukset liittyivät ilmaisun konkretisoimiseen ja yleiskielistämiseen (osakkeiden saanto > osakkeiden siirtäminen), nominaalistusten purkamiseen (osakkenomistajan toisen kanssa omistamat osakkeet > osakkeet, jotka osakkeenomistaja omistaa yhdessä jonkun toisen kanssa) ja selittävän tiedon lisäämiseen. Valmistelijat hyväksyivät yleisimmin nominaalistuksien purkamisen ja noin puolet ilmaisun yleiskielistämisistä. Harvimmin hyväksyttiin selittävän tiedon lisäys: yli kaksi kolmasosaa niistä hylättiin.

Rakenteen muutokset olivat helpommin hyväksyttävissä kuin sanastoon liittyvät – jälkimmäiset tulkittiin ehkä liiaksi sisältöön puuttuviksi. Mutta laki niin kuin mikä tahansa teksti on kieltä, josta merkityksellinen sisältö rakentuu. Monet ymmärrettävyyttä parantavat muutokset kilpistyvät kapeaan kielikäsitykseen, jota valaisee hauskasti erään valmistelijan kommentti: ”ei tässä tekstissä mitää vikaa oo, mutta mä en vaa ymmärrä”.

Viikon somekohun nostattivat poliisin talousrikostiedottajat Anne ja Jutta. Harmaan talouden vastaisessa somekampanjassaan he varoittelivat Facebookissa ja Twitterissä alle kuuden euron pitsoista, koska epäilivät alihintaan myyvien yritysten laiminlyövän veroja ja työnantajamaksuja. Viesti herätti runsaasti kielteistä huomiota, koska poliisin katsottiin ryhtyneen ravintolayhdistyksen asiamieheksi ja kohdistaneen huomion suuryritysten halpamyynnin ja vero-optimoinnin sijasta kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin yrittäjiin.

Mikä meni vikaan tuoreessa somekampanjassa? On ylipäätään huono lähtökohta, kun sosiaalinen media valjastetaan vain henkilöiden, tuotteiden tai asioiden markkinointiin. Kampanjointi muistuttaa ikävästi puhelinmyyntiä, jossa soitetaan yhtä levyä ylhäältä annetun ohjeen mukaan. Valmissisällöt jaetaan tiedotteiden tapaan ottamatta huomioon aiempaa keskustelua ja somepalvelun luonnetta. Luotailemalla ennakkoon asiaan liittyvää ajatustenvaihtoa oppii tuntemaan aihepiiristä kiinnostuneet ja välttää kohderyhmän aliarvioimisen. Yhden asian jakajat soveltavat vanhaa viestinnän lääkeruiskumallia uuteen mediaan.

PS. Kirjoitusasut pizza ja pitsa ovat molemmat käypiä.

Asiantuntijat joutuvat pitämään ja kuuntelemaan lukuisia esityksiä. Kuolettavinta kuulijoille on seurata perättäisiä PowerPointien ääneenlukuharjoituksia. Miten sitten puhuja saisi esityksen toimimaan? Tietysti tavoite on oltava kirkkaana mielessä, koska maaliin ei voi osua, jos ei tiedä, mihin tähtää. Tavoitteen pohjalta muotoillaan esityksen sanoma, mielellään napakasti yhdellä virkkeellä. Esitystilanteessa on oltava väljyyyttä: puhetta ei pidä paukuttaa kuulijoiden tarpeista piittaamatta, vaan ääneen on päästettävä myös yleisö. Usein kuulijoiden tarpeet täsmentyvät puhujalle vasta keskusteltaessa. Entä miten ylläpitää lyhytjännitteisen yleisön kiinnostus? Harva innostuu diapallukoista, mutta tositapaukset ja tarinat tempaavat mukaansa. Kokenut asiantuntija osaa myös puhua erikoisalastaan yleiskielisesti eikä turhaan elvistele erikoistermeillä. Yllätykset piristävät, mutta oman ajan ylitys pilaa esityksen.

Vapriikissa päättyi juuri Markus Itkosen suunnittelema näyttely, joka käsitteli typografiaa viidentoista infotaulun verran. Typografia-sana tulee kreikasta: ’typos’ jäljennös, merkki, leima’ ja grafein ’kirjoittaa’. Aiemmin kirjasimet leikattiin vaivalloisesti puusta tai metallista ja kirjaintyyppejä oli vähän, mutta digiaikana niiden määrä on kasvanut lähes 200 000:een. Suuraakkoset ovat peräisin ensimmäisen vuosisadan Roomasta, ja esimerkiksi Trajan-kirjaintyyppi jäljittelee uskollisesti roomalaisten monumenttien piirtokirjoitusta. Pienaakkoset ovat muotoutuneet paljon myöhemmin, vasta 800-luvulla. Kirjaintyyppien muutoksiin ovat vaikuttaneet painotekniikan kehittymisen lisäksi yhteiskunnan tarpeet: 1970-luvulla kehitettiin opasteisiin helposti hahmotettavia kirjaintyyppejä, esimerkiksi Frutiger lentokentille ja Transport tienviittoihin. Tulostimien yleistyminen 1980-luvulla edellytti, että kirjaintyypeissä ei ollut hentoja yksityiskohtia eikä ohuita kaaria. Nykyisillä diginäytöiltä taas pitää pystyä tunnistamaan kirjaimet pieninä ja pikselöityneinäkin, ja tähän tarpeeseen on kehitetty esimerkiksi Verdana. Näyttelyn mukaan ammattilaisten kestosuosikkeja ovat Helvetica, Frutiger ja Garamond, inhokkeja taas Comic Sans ja Times.

Kävin Venetsian biennaalissa, joka nimensä mukaisesti järjestetään joka toinen vuosi (biennale = bi ’kaksi’ + annus ’vuosi’). Nykytaiteen katselmus avautuu hankalasti maallikolle, siksi on paikallaan etukäteen tutustua näyttelyn antiin. Luin Taide-lehdestä biennaalin esittelyn, mutta taidepuhe tuntuu avautuvan vielä teoksiakin vaikeammin. Melko helposti lähetyttävälta tuntui Kreikan paviljonkiin lavastettu nahkatyöntekijän paja. Mitä siitä kirjoitetaan? ”Taideajattelulle (Luis Camnitzerin termiä lainatakseni) tuntuu dekadentissa, antroposentrisessä nykyajassa jäävän se marginaalinen asema, mille Maria Papadimitriou Kreikan paviljongissa luo monitasoisen allegorian villieläinnahkoja myyvällä maalaispuodillaan.” Teoksesta ei sanota muuta, joten mitä tästä saisi irti. Camnitzerista saa hauilla muutaman tiedonsirun: urugualais-saksalainen taiteilija, ja taideajattelu määritellään ’tiedon hankinnaksi ja järjestämiseksi’. Miksi nimi tuotiin kuormittamaan muutenkin nimiä ja vierassanoja vilisevää tekstiä – mene tiedä. Entä sitten sanat dekadentti ’turmeltunut’ ja antroposentrinen’ihmiskeskeinen’? Tuovatko ne lisäarvoa verrattuna ”turmeltuneeseen ihmiskeskeiseen nykyaikaan”? Marginaalinen voisi tässä olla ’vähäinen’ ja allegoria ’vertauskuva’. Teos siis luo monitasoisen vertauskuvan taideajattelun vähäisestä asemasta turmeltuneessa ihmiskeskeisessä nykyajassa. Onko näin?

Olin torstaina Tuomiokapitulissa ja sain opiskella sanakirjojen kanssa kirkon kieltä. Jo itse paikannimi pani miettimään sanojen merkitystä ja alkuperää. Aiemmin olin ”tuomiokirkon” yhteydessä törmännyt käännösvirheeseen: sanan mallina on ruotsin domkyrka, jonka alkuosan taustalla on latinan domus ’koti, talo’, ei samanasuinen dom ’tuomio’. Suomen kirkko on siis käännösvirheen takia eurooppalaisia kotikirkkoja huomattavasti uhkaavampi. ”Kapituli” tulee niin ikään ruotsin kautta latinasta: capitulum ’kirjan luku’, capitula ’seurakunnan kokous’. Kirkon teksteissä kiinnittyi huomioni myös tuttuun mutta nykyisessä kielenkäytössä vieraahkoon sanastoon. Olisiko esimerkiksi syntiä, armollista ja sielunhoitoa mahdollista kääntää meidän arkikielellemme, niin että merkitys avautuisi ilman kirkollista painolastia? Synti on paha teko, armollinen on lempeä tai sääliväinen ja sielunhoito keskusteluapua. Vanhahtava sanasto rinnastuu meille maallikoille helposti kirkkolatinaan, jossa vieraitten sanojen merkitys vääntyy oudoksi. Samaan tapaan kuin ”hoc est enim corpus meum” lienee muuttunut kansan suussa hokkuspokkus-taikasanaksi.

Olen joutunut pohtimaan tieteellisen kirjoittamisen kiemuroita. Käydessäni väitöskirjapinoja läpi tuohdun toistuvasti turhan vaikeasta ja jaarittelevasta ilmaisusta. Massoittain käsitteitä marssitetaan tekstiin kertamaininnalla, ja selvää asiaa pyöritetään kymmenien kansainvälisten lähteiden voimalla. Kun on tottunut keventämään hallinnon tekstejä, ottaa luonnolle sopeutua tieteellisen kapulan maailmaan. Tutkimukseni ohjaajilta olen saanutkin kehotuksen kirjoittaa ”tieteellisemmin”, mikä tarkoittaa tutkimuksen joka vaiheen yksityiskohtaista dokumentointia, joka väitteen perustelua ynnä joka käsitteen kytkemistä aiempaan tutkimukseen lähteiden avulla. Pitkästyttävästi raportoinnin kaava on vielä sellainen, että ensin kerrotaan, mitä aiotaan tehdä, sitten kuvataan sen tekemistä ja lopuksi kerrataan, mitä on tehty. Usein tutkimuksista kirjoitetaan yleistajuinen kirja, jos se halutaan kaikkien luettavaksi. Tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikuttavuus voisi parantua, jos raportointia edes maltillisesti uudistettaisiin.

Mainio Tietokirja.fi-tapahtuma järjestettiin taas elokuun viimeisellä viikolla Tieteiden talossa Helsingissä. Vaikka laadukkaita rinnakkkaistapahtumia oli runsaasti, kuulijoita riitti salintäydeltä myös sosiaalisen median paneeliimme. Paneelissa olivat keskustelemassa lisäkseni Markus Leikolasekä Ville Lähde ja puhetta johti Anne Rutanen. Keskustelussa pohdittiin, miten kirjailija voi hyödyntää sosiaalista mediaa. Kaikki olimme yksimielisiä siitä, että pelkkä omien töiden mainostaminen ei toimi. Aiemmissa Twitter-kyselyissäkin on käynyt ilmi, että ihmiset sietävät ärsyyntymättä vain yksi kaksi tiedotusta samasta tuotoksesta. Mutta mitä hyötyä somesta on, jos ei saa mainostaa? Markus Leikola käyttää somea kokeilualueena kirjoitusharjoituksissaan. Ville Lähde puolestaan työsti Paljon liikkuvia osia -kirjaa siten, että julkaisi osia blogissaan ja kävi niistä vuoropuhelua lukijoiden kanssa. Yksinäisessä kirjailijantyössä sosiaalinen media voi myös tarjota työyhteisön kaltaisen verkoston. Viime viikon keskusteluissa sosiaalinen media on taas yhdistetty yksisilmäisesti vihapuheeseen – kirjailijapaneeli valotti hyötykäyttöä, joka on meidän useimpien arkipäivää toisin kuin nettikohut.

Lukutaidon monikerroksisuus on pannut miettimään. Analysoidessani tekstejä tutkimusta varten hämmästyin, millaisia merkityksiä ensi lukemalla on jäänyt kokonaan huomiotta. Monet niistä avautuivat vasta lähiluvulla kokeneellekin kirjansyöjälle. Tekstin tulkinta oli kuin sipulin kuorimista tai maatuskanukkejen availua. Me suomalaiset olemme tunnetusti maailman parhaita lukijoita emmekä siksi usein edes epäile ymmärryksemme puutteita. Kuitenkin tutkimuksen mukaan meistä kolmasosan lukutaito sijoittuu kahdelle alimmalle tasolle viisiportaisella asteikolla. Heikoista lukijoista puolet silti arvioi itse oman taitonsa hyväksi. Vaikeimmin tulkittavia tuntuvat olevan ironia ja sarkasmi, mikä näkyy myös viime viikkojen Tunkekaa innovaatiot -keskustelussa.