Saako sosiaalisessa mediassa markkinoida omia juttujaan? Näin tekevät kaupungit ja yritykset mutta myös yksityishenkilöt. Toimittajat mainostavat juttujaan, konsultit diojaan, bloggarit postauksiaan, kirjailijat uutuuksiaan. Sopiiko se lukijoille vai ärsyttääkö markkinointi? Kysyin perjantaina Twitterissä käyttäjien tuntoja. Vastauksia tuli pariltakymmeneltä aktiivilta, ja yleisin näkemys oli, että tuotoksestaan voi tiedottaa kerran ja toistaakin saa, jos asia nousee keskusteluun uudelleen. Muutama vastaaja halusi nollalinjaa, ja muutama sallisi useita toistoja. Ärsytyskynnystä tuntuu laskevan mainoskieli ja nostavan tiedottava sävy. Parasta on, jos joku muu suosittelee juttua tai jatkolähettää tekijän viestin – ei kuitenkaan aina sama hännystelijä tyyliin ”Loistava juttu, @julkkis, @ostaja, @kriitikko”. Mitään ohjetta ei tästäkään asiasta tarvita, keskustelu riittää. Jokainen luo käytäntönsä itse ja valitsee viestivirtaansa sopivat seurattavat. Kirjoittajan on kuitenkin hyvä ottaa huomioon, että lukija sietää hänen mainoksiaan huonommin kuin hän itse.

Pidän yllä kolmea Twitter-tiliä, joista Kielipoliisi on suosituin. Sitä seuraa 5703 lukijaa, ja seurattuja on vain 596. Haluaisin lisää kiinnostavia seurattavia, joilta toivon seuraavia seikkoja: 1) Viestit saisivat liittyä työhön tai johonkin erityisalaan. 2) Viestejä tulee säännöllisesti mutta ei kymmeniä päivittäin. 3) Näppärä kielenkäyttö on etu. Millaisia seurattavia en halua? 1) Pelkästään omia tuotoksia ja tv-ohjelmia markkinoivia tai vitsien käsikirjoittajia. 2) Julkkisuutisia, julkkisten viestien jatkolähettelijöitä ja heidän kanssaan näennäiskeskustelevia. 3) Virtuaalihännystelijöitä. Savon Sanomissa Jouko Juutilainen kirjoitti perjantaina, että ”Twitterissä ovat enimmäkseen äänessä Tuomas Enbuske ja Alexander Stubb, joiden länkytystä on mediassa tarjolla tarpeeksi muutenkin”. Kommentti on sikäli omituinen, että jokaisen viestivirrassa ovat äänessä ne, joita itse on päättänyt seurata. Olisiko vinkkejä viestivirtaani sopivista seurattavista?

Tuija Aallon Kuinka olla avoin -kirjassa on Aamulehden päätoimittajaJouko Jokisen haastattelu, jossa todetaan, että ”sähköpostilla ei ole kirjesalaisuuden suojaa, ellei se ole teos”. Asiasta on myös keskusteltu useissa koulutuksissa, kun kirjoittajat ovat ilmaisseet harmistuksensa viestinsä jatkolähettämisestä. Avasin asiasta keskustelun viime viikolla Twitterissä, ja Ilona Vehmas vinkkasi Vesa Linja-Ahon aiheeseen liittyvästä blogitekstistä. Linja-aho kirjoittaa, että vastaanottaja saa lähettää edelleen tai julkaista saamansa sähköpostin, kunhan ei levitä yrityssalaisuuksia tai loukkaa yksityisyyttä. Linja-ahon mukaan käsitys julkaisukiellosta perustuu kirjesalaisuuden väärinymmärrykseen: Matin Eijalle lähettämää viestiä ei saa Ari luvatta lukea, mutta Eija saa tehdä viestillään mitä haluaa. Petteri Järvinen on samoilla linjoilla ja muistuttaa, että tekijänoikeuslaki estää viestin jakamisen, vain jos se täyttää teoksen tunnusmerkit. Facebook-poliisi Marko Forss kehottaa vielä tarkistamaan, että välitetty viesti ei sisällä yksityiselämän tietoja. Julkaiseminen on lakia rikkomatta kuitenkin mahdollista vaikka ilmoitustaululla, niin kuin Järvinen asian tiivistää. Kuinka olla avoin -kirjassa Jokinen kertoi muuttaneensa sähköpostin käyttötapojaan, kun hänen viestinsä oli julkaistu lupaa kysymättä. Julkaisemisen mahdollisuus on meidän muidenkin hyvä pitää mielessä.

Taidepuheen – niin kuin minkä tahansa puheen – soisi avartavan eikä hämärtävän käsittelemäänsä asiaa. Taiteen sanallistaminen on vaativa tehtävä, koska taiteen sisällöt ovat abstrakteja ja vaikeita. Hankalassa tehtävässään taidepuhe ajautuu usein tilaan, jossa se itse kaipaa tulkintaa. Taidenäyttelyn peruskävijä erottaa vain vaivoin nykytaiteen modernista mutta joutuu silti pohtimaan näyttelyluettelon kirjoittajan kanssa, onko abjektirelevantti käsite nykytaiteen analyysissä tai puhuvatko teokset läsnäolostavai läsnäolon poissaolosta. Kiasma kaventaa kuilua julkaisemalla Hits-kokoelmanäyttelyyn liittyvän nykytaiteen sanaston, mikä on tervetullut yritys lisätä taidepuheen ymmärrettävyyttä. Sanasto toivottavasti kannustaa kirjoittamaan taiteesta yleistajuisesti, niin että näyttelyvieraan ei tarvitse tulkita luetteloa sanakirjan avulla. Sanastohan ei yleensä ole ratkaisu vaan kertoo ongelman olemassaolosta.

Viime viikon lopulla FCG järjesti kaksipäiväiset verkkokäytettävyyspäivät Vantaalla. Ensimmäisen päivän asiantuntijana oli Raino Vastamäki Adagesta toisena päivänä puhuin itse verkkotekstien käytettävyydestä. Jo useamman vuoden ajan julkisella alalla on keskitytty nimenomaan käyttöliittymän käytettävyyden hiomiseen, ja tuloksetkin ovat olleet hyviä. Kuitenkin mielestäni liian vähän on kiinnitetty huomiota julkisen alan verkkoteksteihin. Näkemykseni sai tukea Adagen selvityksestä – raportti julkaistaan alkuvuodesta –, jossa he ovat luokitelleet omissa testeissään ja asiantuntija-arvioissaan havaittuja käytettävyysvirheitä kymmenen vuoden ajalta. Yleisimmin ongelmia esiintyi nimittäin 1) lomakkeissa 2) linkeissä ja painikkeissa 3) valikoissa ja murupoluissa 4) otsikoissa 5) leipätekstissä 6) haussa. Parinkymmenen pulman viiden kärkeen sijoittui siis kaksi selvästi kielenkäyttöön liittyvää asiaa. Nyt on siis aika keskittyä tekstien käytettävyyteen.

Viikon sana on Kuntalaisaloite.fi. Ota käyttöön tuore Kuntalaisaloite.fi-verkkopalvelu ja tee aloite lähiympäristösi parantamiseksi. Palvelun tarjoaa oikeusministeriö, ja siihen on liittynyt jo yli sata kuntaa. Palvelusta on onnistuttu tekemään ilahduttavan helppokäyttöinen: valikko on lyhyt, tekstit keveitä, toiminta helppoa. Anna sähköpostiosoitteesi, ja postiisi tulee linkki verkkolomakkeeseen, johon aloite kirjoitetaan. Nimensä voi julkaista tai olla julkaisematta aloiteluettelossa. Palvelu avattiin syyskuussa, ja aloitteita on nyt satakunta. Tampereen asioita listalla on viisi: ehdotetaan Helsingistä tuttuja taksibusseja, vanhuksille lisää penkkejä, veteraaniurheilijoiden huomioimista, eri työehtosopimuksen piiriin kuuluvien palkkauksen tasa-arvoistamista ja mielenterveyskoulutuksien tarjoamista kaikille. Yleisesti suosituin aihe lienee liikennejärjestelyt, mutta pyydetäänpä Ranuan kuntaa vastaamaan sähköposteihin ja Helsingin kirjastoja hankkimaan Wire-tv-sarja. Kuntalaisaloite.fi-palvelussa valittamisen voi muuttaa vaikuttamiseksi

Aamulehti on alkanut kritisoida Twitteriä. ”Viestit ovat yleensä sutkauksia ja niissä on harvoin sisältöä. Pääosin humpuukia. – – Useimpien viestit ovat soopaa ja heille itselleen haitallisia.” (Kirsikkala 14.9.) Päätoimittaja Jorma Pokkinen on aiemminkin profiloitunut sosiaalisen median vastustajana, ja 13.10. hän hyökkäsi kirkon Twitter-saarnoja eli twaarnoja vastaan: ”Uskonnon nimi on Twitter, tviittaus. Totuus asuu muualla kuin torikahvien turinapöydässä – vaikka sitähän tviittaus juuri on. – – Tässä kronikassa on nyt 3671 merkkiä. Pitää lähteä torille kahville pohtimaan, miten se tiivistyy 140 merkkiin.” Toisaalla haastateltavat valikoiduista kohderyhmistä ylistävät paperilehden etuja sähköiseen viestintään nähden: ”Lukija ei ole hylännyt painettua lehteä”, ”Lehti kuuluu aamiaispöytään”, ”En avaa tietokonetta, vaan haluan lukea lehden”. Juttujen sanoma on helppo tiivistää tviittiin: Älä käytä sosiaalista mediaa, tilaa Aamulehti (45 merkkiä). Ymmärrettävääkin tietysti on, että printtimedia edistää omaa elinkeinoaan eikä Kummeli-tyyliin halua myöntää, että ”pojat, me on muuten hävitty tää peli”.

Mindtrekin yhteydessä järjestettiin ARea 13 -seminaari. AR eli augmented reality tarkoittaa virtuaaliaineiston tuomista fyysiseen maailmaan. Seminaarin demot havainnollistivat, miten todellisuutta pääsee täydentämään omin voimin esimerkiksi Wikitude-sovelluksen avulla. Erityisesti innostuin Nomadicityn älypuhelimeen ladattavasta Nomadi-sovelluksesta, joka opastaa virtuaalisesti matkailijaa Tampereella tai jolla voi luoda ja jakaa itse matkareitin. Nomadi nauhoittaa kulkureitin automaattisesti, ja sen varrelle lisätään pisteitä, joihin liitetään kommentteja ja kuvia. Todellisuuden hyötytäydentäminen on selvästi vasta alussa, mutta kokeilut luovat tulevaa. Isoja kysymyksiä ovat sisällön laatu ja käytettävyys: mainokset, mutu-teksti ja videot kännykän näytöltä eivät vielä houkuttele. Mutta älylaseja ja parempaa käyttökokemusta odotellessa voi perehtyä seminaarin järjestäjän täydennetyn todellisuuden wikioppaaseen, joka tosin samoin kuin seminaarin ohjelma puhuu lisätystä todellisuudesta – Tietotekniikan termitalkoot suosittelee kuitenkin täydennettyä todellisuutta.

Tampereen MindTrek on omintakeinen tapahtuma. Sitä on aika ajoin arvosteltu linjattomuudesta, ja tänäkin vuonna ohjelman linja oli vaikeasti määriteltävissä, mutta väljyys tuo myös yllättävyyttä ja kiinnostavuutta. Hyvän puheenvuoron piti Ville Oksanen yksityisyydensuojasta ja pilvipalveluista. Oksasen mukaan Suomen pitäisi profiloitua pilvipalveluiden keskukseksi. Suomen etuina on osaamisen ja sijainnin lisäksi hyvä tietosuojamaine, jota ei ole pilattu verkkourkinnalla. Seminaarin tähtenä loisti Steve Wozniak, jota haastateltiin videoitse Kaliforniasta. Mitään mullistavaa ei sanottu, mutta leppoisa legenda jutusteli tekniikan merkityksestä oppimisessa ja muistutti, että Apple on aina osannut osoittaa, miten sen laitteet parantavat elämänlaatua. Teemu Arina havainnollisti elämäänsä biohakkerina: sairastuttuaan hän alkoi mitata ja analysoida tarkasti kehonsa toimintoja ja rakensi niiden perusteella yksilöllisen ravinto- ja kunto-ohjelman lääkehoidon sijaan. MindTrekin paneeleista kiinnostavin käsitteli talkoistamista. Hyvänä sanomana jäi mieleen, että on turha enää jauhaa osallistumishalukkuudesta. Pia Erkinheimo vakuutti painokkaasti, että ihmiset kyllä osallistuvat, kun toiminta organisoidaan hyvin. – Niin ja organisoinnista puheen ollen: MindTrekin järjestelyt kaipaisivat kohennusta, aikataulutus ja viestintä oli luvattoman leväperäistä.

Kesälukemisista hauskimpia oli Anne Mäntysen väitöskirja Miten kielestä kerrotaan, siksi osuvasti sen havainnot pätevät myös Viikon sanoihin. Tutkimus käsittelee kielijuttujen retoriikkaa, ja aineistona on 204 sanomalehden kielipakinaa. Juttujen rakenne on yllättäen pysynyt samantyyppisenä 1900-luvun lopusta lähtien: ne alkavat useimmiten esimerkillä ja päättyvät suositukseen. Aloitukseksi käy sitaatti tai viittaus toiseen tekstiin, usein myös kysymys. Avaukseen liitetään mielellään väljä ajanilmaus usein, nykyään, muutama vuosi sitten tai asia kytketään johonkin ajankohtaiseen keskusteluun. Itse teksti etenee ongelmasta ratkaisuun, kysymyksestä vastaukseen, yksityisestä yleiseen tai päinvastoin. Hyvää kieltä kuvaillaan adjektiiveilla lyhyt, selkeä, sujuva ja huonoa sanoilla tarpeeton, hämärä, kömpelö. Tutkimus valaisee oivallisesti, kuinka kirjoittaja rakentaa asiantuntijuutta juttuunsa. Hän vetoaa auktoriteetteihin, osoittaa tuntevansa ne ja raportoi omista töistään. Keskeisiä auktoriteetteja ovat suomen kielen lautakunnan ja Kielitoimistonlisäksi sanakirjat. Vitsikästä kyllä kielijuttuja kutsutaan pakinoiksi, vaikka ne ovat harvoin humoristisia.