Kyselin viime viikolla Twitterissä, millaisia tviittejä ihmiset lukevat mielellään. Kokosin vastausten pohjalta suosikkitviittien luettelon parin viikon takaisen inhokkilistan vastapainoksi. Mieluisia lukukokemuksia vastaajille ovat tarjonneet seuraavanlaiset Twitter-viestit:

1) Myönteiset uutiset
2) Sisältöä kiteyttävät ja kommentoivat linkit laatujuttuihin
3) Keskustelut
4) Henkilökohtaiset kannanotot
5) Huumori, oivallukset, arkihavainnot
6) Kielelliset nokkeluudet
7) Kuvat

Selailin kyselyn aikana myös viestivirtoja ja suosikkilistoja. Päällimmäiseksi kokemukseksi jäi, että yksityisellä viestillä ei ole niinkään merkitystä vaan pikemminkin viestivirralla ja läsnäolon tavalla. Vaikka kirjassa kritisoin mikroblogi-sanan käyttöä Twitterin yhteydessä, se alkoikin tuntua osuvalta viestivirtoja tutkiskellessa. Oma ääni kuuluu siinä samaan tapaan kuin blogissa.

Vähentäkää tekstien määrää, lyhentäkää ja selkeyttäkää ydintekstit, kerätkää palautetta kielestä, esittäkää asiointi kuvana ja perustakaa virkakielitiimi. Nämä ovat mielestäni tärkeimmät kieliohjeet, jotka mainitaan virkakielityöryhmän torstaina opetusministerille luovuttamassa toimintaohjelmassa. Mielessäni välähti kuva ministeriön pukista kaalimaan vartijana, kun luin tekstistä: ”Näillä yleisillä, koko julkishallintoa koskevilla toimenpiteillä voidaan vaikuttaa olosuhteisiin niin, että hyvää virkakieltä on helpompi tuottaa.” Miettimään pani myös hallintolain kielipykälään liittynyt seurantatutkimus, jonka 153 viranomaisvastaajasta 2/3 oli sitä mieltä, että lailla ei onnistuttu parantamaan virkakieltä. Mutta millä toimilla sitten parannus saadaan aikaan? Pitäisikö kokeilla ketteriä menetelmiä suunnittelun sijaan? Ohjelman mukaan asiakkaat ovat nimittäin usein tyytyväisiä suulliseen palveluun mutta eivät kirjalliseen. Puhekielen etuja voitaisiin hyödyntää sosiaalisessa mediassa, jos asiantuntijat keskustelisivat suoraan ihmisten kanssa vaikeistakin asioista. Hyvää hallintokieltä ei nimittäin voi poimia oppaasta, vaan se luodaan yhdessä käyttäjien kanssa.

Kyselin keskiviikkona Twitterissä, millaiset viestit ärsyttävät lukijoita. Kiteytinvastausten pohjalta seitsemän kuolemansyntiä.

1) Latteudet ja kuluneet jutut
2) Automaattitviittien rypäät
3) Facebook-linkit
4) Keskustelujen jakaminen kaikille
5) Näennäisjuttelu julkkisten kanssa
6) Linkitys maksullisiin juttuihin
7) Hämärätviitit sekä englanninkielinen vinkki suomenkieliseen juttuun

Twitteriin mahtuu monenlaisia toimijoita ja viestintätapoja. Virallista valvojaa tai ohjeistoa ei tarvita, eikä luettelon tavoitteena ei ole nostaa osallistumisen kynnystä vaan pohtia Twitter-viestintää. Seuraavaksi selvittelen suosikkitviittejä, joista on jo tehty tutkimuksiakin.

Syksyn kielikritiikin kurssilla eräs opiskelija kysyi palautetunnin lopussa, mikä hänen jutussaan oli hyvää. Kysymys herätti pohtimaan, miksi palautteet painottuvat aina kehitettäviin asioihin, vaikka tekstit olisivat kuinka onnistuneita. Pohdiskelu sai lisäpontta Kimmo Svinhufvudinmarraskuussa julkaistusta väitöskirjasta, joka käsittelee vuorovaikutusta gradunohjauksessa. Svinhufvudin mukaan tekstipalaute toteutuu kysymisenä, kehumisena ja kaikkein useimmin ongelma–ratkaisu-palautteena. Ongelmien ratkaisu on tavallaan prototyyppi, jonka valossa tulkitaan sekä kehut että kysymykset. Tässä kehyksessä kehusta tulee helposti vain kritiikin esipuhe ja kysymyksestä naamioitu muutosehdotus. Opetuksessa suositaan palautteen hampurilaismallia, jossa kritiikki ympäröidään myönteisellä avauksella ja lopetuksella. Svinhufvud kritisoi mallia, sillä se trivialisoi kehumisen ja muuttaa sen latteaksi vakioavaukseksi. Kehuista pitäisi sen sijaan tehdä palautteenantoon oma osio, jossa tekstin kommentointi on yhtä yksityiskohtaista ja analyyttista kuin kritiikissäkin. Opiskelijakommentin jälkeen lisäsin palautteenantooni onnistumisosion, ja Svinhufvudin väitöskirja kannustaa laajentamaan sitä.

Luin viikonloppuna Ville Elorannan gradun Helsingin Sanomat kielenhuollon näkökulmasta. Eloranta on Hesarin kielenhuoltaja, ja gradun aineisto koostuu hänen vuonna 2012 antamistaan kielipalautteista. Huomion kohteena ovat ensisijaisesti oikeinkirjoitus- ja kielioppiasiat. Toimittajillekin pulmia aiheuttavat erityisesti genetiivialkuiset yhdyssanat, esimerkiksi väkivallanteko, vuorokaudenaika, avuntarve, hapenpuute. Yllättävältä tuntuu kuitenkin väite, että minen- ja partisiippiloppuiset sanaliitot kirjoitettaisiin nykyisin usein virheellisesti yhteen. Erilleen kirjoittamisen ohje on selkeä, ja sitä noudatetaan mielestäni melko hyvin (työssä käyvä, kantaa ottava, viennin edistäminen). Huomioni kiinnitti myös ilmaus pikku hiljaa, joka on Hesarissa korjattu yhdyssanaksipikkuhiljaa – Kielitoimiston sanakirjan mukaan molemmat asut ovat mahdollisia. Yleisesti havainnot ovat linjassa omien kokemuksieni kanssa: turhat yhdysmerkit paikannimissä (Victorianjärvi), vierasnimien taivutus (Glasgow’ssa) sekä ali- ja ylipilkutus. Niistäkin huolimatta voin olla Elorannan kanssa yhtä mieltä siitä, että yleensä toimittajat kirjoittavat varsin moitteettomasti.

Jeff Borden hehkutti tämän vuoden Educassa ponnekkaasti aktivoivan opetuksen puolesta. Puheensa tueksi hän esitteli 16 000 opiskelijalle suosikkikursseista tehtyä kyselyä. Vastaajat lähes yksimielisesti nostivat esiin kurssit, jotka vaativat kriittistä ajattelua, luovuutta ja ongelmanratkaisua. Borden yllätti myös kertomalla, että kriittiselle ajattelulle suotuisin melutaso on tutkitusti kahvilan 65–80 desibeliä, kun taas luentosalin 35 desibeliä ei aivoja aktivoi. Keskustelu on verraton oppimisen menetelmä, mistä kertoo Bordenin mukaan sekin, että muutama kymmenen vuotta sitten yliopistossa opintopiirejä pidettiin lunttaamisena mutta nyt ne ovat pakollisia. Hän totesi, että jos haluaa ympäristön, joka ei mitenkään tue oppimista, kannattaa valita luokkahuone. Vakuuttavasti Bordenin näkemystä tuki myös Educassa hilpeyttä herättänyt MIT:n tutkimus, jonka mukaan opiskelijan huomiokyky on alhaisempi luentoja kuunnellessa kuin nukkuessa.

Joulun alla syntyi Iphone-kohu sosiaalisessa mediassa. Kielikellossa 4/2013 annettiin iPhone-tuotenimen oikeinkirjoituksesta ohje, jonka mukaan nimi kirjoitetaan suomessa joko Iphone tai I-phone yritysnimistä annetun suosituksen mukaan. Yksityiskohdista tarkka Steve Jobs ei suosituksesta olisi innostunut, eikä sitä näy Applen käyttäjäkuntakaan kiitelleen. Ongelma kuitenkin aiheutuu siitä, että tuote- ja yritysnimet poikkeavat nykyisin usein tarkoituksellisesti kirjoitusasultaan yleissäännöistä. Nimien suunnittelussa lähdetään liikkeelle huomion herättämisestä ja visuaalisesta ilmeestä eikä tekstintekijöiden tarpeista. Kuitenkin nimiä käytetään tuhansissa teksteissä, ja joka kirjoittajan ei ole tarkoituksenmukaista tarkistaa brändinvalvonnasta mainosmiesten ideoimia kirjoitusasuja. Ongelmaan törmäävät myös suomen kääntäjät, kun yritykset määräävät, että suomennoksissa ei saa taivuttaa tuote- ja yritysnimiä. Se mikä käy englannissa ja sentyyppisissä kielissä, ei sovi suomeen, jossa sanojen välisiä suhteita ilmaistaan taivutuspäätteillä. Pitäisikö kielenkäyttäjien taipua kaikkiin markkinamiesten oikkuihin?

Adventin ajan valaisi Helsingin Sanomien artikkeli Wikipediasta. Englanninkielisen Wikipedian luotettavuutta on arvioitu useampaan kertaan, mutta suomenkielisestä versiosta vastaavaa selvitystä ei ole tehty. Hesari poimi 134 artikkelia ja luetti ne asiantuntijoilla; kaikkiaan arvioijia oli 96 kahdeksasta suomalaisesta yliopistosta. Asiantuntijat punnitsivat muun muassa artikkelien virheettömyyttä ja neutraaliutta asteikolla 1–5. Artikkeleista 70 % ylsi virheettömyydessä hyvään tai erinomaiseen. Selvityksen mukaan artikkelit oli kirjoitettu pääosin tasapuolisesti, mutta lähteiden käytössä oli puutteita. Wikipedian kirjoittajia syytetään lähteettömyydestä ja lukijoita kritiikittömyydestä, mutta samat pulmat vaivaavat muitakin tietotekstejä. Lukijat sentään suhtautuvat Wikipedian artikkeleihin kriittisesti, mutta sama teksti oikeissa kansissa otetaan täytenä totena. Wikipedian käyttäjät oppivat itse asiassa kriittistä lukutaitoa tehokkaasti, kun tiedon tuottamisen tapa tulee näkyväksi. Olisiko aika täydentää oman alan Wikipedia-artikkeleita? Hyvä joululahja meille kaikille suomalaisille.

Yle kyseli verkkosivuillaan lukijoilta ehdotuksia vuoden sanaksi. Ehdotuksista koottiin luettelo, joista lukijat saivat äänestää parin päivän ajan suosikkiaan. Vuoden sanan valinta on ollut englannin kielialueella aina mielestäni hauska tapahtuma. Valitsijoita on useita: Oxford Dictionaries valitsi tämän vuoden sanaksi selfien, Merriam-Websterin valinta oli science, ja American Dialect Society äänestää sanastaan vasta vuodenvaihteen jälkeen. Kiinnostaviksi valinnat tekee se, että niihin osallistuvat sanakirjatyön ammattilaiset ja valintaa perustellaan esiintymistiheydellä tai sanakirjahakujen määrällä. Suomenkielisen sanan valitsi parituhatta lukijaa satunnaisten ehdotusten joukosta, eikä pöhinä mielestäni ole tätä päivää vaan 2000-luvun alkua. Mutta miksi puuttua leikkimieliseen kyselyyn? Siksi että ilmiö on laajempi. Pohjatöitä ei tehdä eikä tutkimuksiin ei ole aikaa, mutta pikakyselyn tulokset julkaistaan kolmen verorahoin kustannetun viestimen voimalla. Media ei tyydy raportoimaan todellisuutta vaan luo omansa.

Online Educa Berlin 2013 sujui leppoisassa ilmapiirissä mutta myrskyisässä säässä. Viime vuodesta teemat eivät olleet juuri muuttuneet: mooceja eli massiivisia avoimia verkkokursseja tarkasteltiin eri näkökulmista. Toimivatko massakurssit? Miten ne rahoitetaan? Mitä suunnittelussa on otettava huomioon? Pitäisikö isot avoimet ja pienet suljetut verkkokurssit kytkeä toisiinsa? Avoimien massakurssien etuna pidettiin sitä, että koulutus avautuu kaikille halukkaille paikasta ja varallisuudesta riippumatta. Oppiminen monikertaistuu, kun sisäpiirit avataan maailmanlaajuisiksi ja viestintä muuttuu monenkeskiseksi. Yksi isoimmista pulmista on pudokkaiden suuri määrä: vain harva tuhatpäisistä osallistujajoukoista suorittaa kurssin loppuun. Olen itse osallistunut muutamiin massakursseihin, ja oma tavoitteeni ei ole ollut kurssin suoritus vaan keskustelun seuraaminen, mikä on osoittautunut yleiseksi osallistumisen tavaksi. Moni täydentää itseohjautuvasti ammattitaitoaan ilman suorituspakkoa, ja moocit näyttäisivätkin näin ollen sopivan erityisen hyvin tutkinnon suorittaneille. Educan kohokohta oli taas torstai-illan väittely, jossa massakurssien vastustajat ja kannattajat ottivat mittaa toisistaan. Yleisö äänesti lähes yksimielisesti massakurssit jatkoon.