Syksyn kielikritiikin kurssilla eräs opiskelija kysyi palautetunnin lopussa, mikä hänen jutussaan oli hyvää. Kysymys herätti pohtimaan, miksi palautteet painottuvat aina kehitettäviin asioihin, vaikka tekstit olisivat kuinka onnistuneita. Pohdiskelu sai lisäpontta Kimmo Svinhufvudinmarraskuussa julkaistusta väitöskirjasta, joka käsittelee vuorovaikutusta gradunohjauksessa. Svinhufvudin mukaan tekstipalaute toteutuu kysymisenä, kehumisena ja kaikkein useimmin ongelma–ratkaisu-palautteena. Ongelmien ratkaisu on tavallaan prototyyppi, jonka valossa tulkitaan sekä kehut että kysymykset. Tässä kehyksessä kehusta tulee helposti vain kritiikin esipuhe ja kysymyksestä naamioitu muutosehdotus. Opetuksessa suositaan palautteen hampurilaismallia, jossa kritiikki ympäröidään myönteisellä avauksella ja lopetuksella. Svinhufvud kritisoi mallia, sillä se trivialisoi kehumisen ja muuttaa sen latteaksi vakioavaukseksi. Kehuista pitäisi sen sijaan tehdä palautteenantoon oma osio, jossa tekstin kommentointi on yhtä yksityiskohtaista ja analyyttista kuin kritiikissäkin. Opiskelijakommentin jälkeen lisäsin palautteenantooni onnistumisosion, ja Svinhufvudin väitöskirja kannustaa laajentamaan sitä.