Olen suositellut koulutuksissani Juhana Torkin puhetaidon oppaita. Innokkaasti kävin käsiksi myös tänä vuonna julkaistuun Tarinan valta -kirjaan. Harvoin on lukeminen tuntunut niin työläältä kuin tämän oppaan, vaikka aihe kiinnosti ja ennakkoasenne oli myönteinen. Raskaaksi lukemiseni teki tekstin monisanaisuus ja runsaat kuvailmaukset (ei enää yhtään leirinuotiota, heimoa tai luolamiestä, kiitos). Toiseksi pitkät esimerkit tuntuivat kuluneilta (Jobs), mahtailevilta (Obama) ja mielisteleviltä (Saarinen). Yleiseen elämäntaitopuheeseen hukkuvat hyvätkin osiot niin kuin Barthesin kerronnan osat: nukleukset muodostavat juonen, katalyytit kuvaavat, indeksit syventävät henkilöhahmoja, informantit luovat todellisuusvaikutuksen. Kiinnostava löytö on myös agitaation opettaja Georg Klaus, joka kääntää kapulakielen ja yleistajuistamisen suhteen nurin: juuri yksinkertaistamalla voi hämätä kuulijoita. Uskaltaisiko siis Johnsonia siteeraten tiivistää: ”Kirja on sekä hyvä että omaperäinen. Mutta se osa, joka siitä oli hyvää ei ollut omaperäistä ja se, joka oli omaperäistä, ei ollut hyvää.” Sama koskee tietysti myös tätä arviota.

Kuuntelin viime viikolla Åbo Akademissa Volker Eisenlauerin näkemyksiä Facebookin automaattiviesteistä. Eisenlauer esitti, että Facebook toimii käyttäjien verkkovuorovaikutuksessa kolmantena kirjoittajana. Palvelu nimittäin lähettää nimissäsi automaattipäivityksiä viestivirtaan, ilman että itse näet niitä. Eisenlauer käytti esimerkkinä tapausta, jossa Maijan mies Matti oli menehtynyt onnettomuudessa ja Maija muutti Facebookin parisuhdestatustaan. Tällöin Ollin seinälle ilmestyi automaattiviesti ”Maija on nyt sinkku”, jonka Olli tulkitsi Maijan ilmoitukseksi deittailunhalusta ja nosti peukun tykkäyksen merkiksi. Esimerkki valaisee, miten viestin automaattimuototoilu ja sijoittaminen uuteen yhteyteen muuttaa sen tulkintaa. Vastaavia esimerkkejä on Facebookin paikkapalvelusta, joka saattaa ilmoittaa oman sijaintisi lisäksi seuralaistesi olinpaikan. Ikäviä yllätyksiä aiheuttaa myös Facebookin ”sosiaalinen mainonta”, jossa nimesi liitetään sinulta kysymättä jonkin tuotteen mainokseen, jos olet sattunut joskus peukuttamaan sitä myyvää yritystä. Mainokset saattavat jatkua vuosia, pahimmillaan vielä kuolemasi jälkeen. Eisenlauerin mukaan Facebook vähentää käyttäjien valtaa omiin viesteihinsä ja henkilökuvaansa, siksi he tarvitsevat erityistä Facebook-käyttötaitoa ja -lukutaitoa.

Viime keskiviikkona parisataa FCG:n foorumin osallistujaa valitsi viidestä ehdokkaasta vuoden kapulan. Voittajaksi selviytyi työpaikkailmoitus, josta on seuraava tyylinäyte: ”Välityömarkkinakoordinaattorin tehtäviin kuuluu muun muassa välityömarkkinayhteistyön kehittäminen, välityömarkkinatoimijoiden segmentoinnista ja sen ajantasaisuudesta huolehtiminen, tiedon jalkauttaminen TE-toimiston asiantuntijatyöhön ja välityömarkkinatoimijoille (esim. lainsäädäntö, yhteistyökäytännöt) sekä yhteistyö ELY:n kanssa, koskien muun muassa työllisyyspoliittisten hankkeiden kohdentumista asiakkaiden tarpeisiin”. Ilmoituksen ansioiksi luettiin se, että hankalaa välityömarkkina-sanaa onnistuttiin toistamaan neljästi yhdyssanan alkuosana samassa virkkeessä ja minen-johdoksia saatiin samaten neljä mukaan. Lisäväriä tuovat vierassana segmentointi, muotisana jalkauttaminen ja erityisesti pilkulla erotettu koskien-loppukiekaus. Tämä 34-sanainen virke edustaa luettavuudeltaan tyylipuhdasta viranomaiskapulaa. Onnittelut voittajalle ja kiitos kaikille ehdotuksia lähettäneille!

Tällä viikolla satuin lukemaan kaksi puhuttelevaa kolumnia. Tiina Raevaaran Listausjournalismia koulunsa päättäville* huvitti sikäli, että olen lopen väsynyt juttuihin ”Viisi tapaa välttää x” ja ”Kuusi keinoa voittaa y”, vaikka olen itsekin keinoa käyttänyt. Kuoliniskun juttutyypille antoi lahjalehti, jonka vuoden jokainen juttu rakentui 3–10 vinkin varaan. Varsinkin Kuusi tapaa tehostaa kuntosalitreeniä -jutun hyötyvinkki on syöpynyt mieleen: Jos laite on varattu, älä jää odottamaan vaan mene seuraavaan. Oppikirjoissa ja oppaissa viljellään sekalaisia ohjeita luetteloina kyllästymiseen asti, ja syy on useimmiten Raevaaran mainitsema ”ei tarvita tarkempia perusteluita asioiden mukanaololle”. Olen selaillut oppikirjoja, jotka perustuvat kokonaan luetteloille ja asioiden väliset yhteydet jätetään lukijan selvitettäväksi. Verkkokirjoittajiakin kehotetaan luetteloimaan asioita silmäilyn helpottamiseksi, joten koko sivusto saattaa koostua pelkistä pallukkariveistä. Luettelo on kuitenkin helppo vain silloin, jos alakohtia on vähän ja ne ovat lyhyitä.

Toisen kiinnostavan kolumnin kirjoitti Jarkko Tontti, joka totesi maailman olevan käsittämätön ja sekamelskainen. Ihminen luo siihen mieltä jäsentämällä tosiasiat haluamaansa ruotuun. Listat ovat yksi tapa hallita kaoottista aineistoa – tai ainakin luoda hallinnan tunnetta.

*Linkit ovat tviittien kautta maksumuurin takia.

Sattumalta katsoin videon erään oman alani konsultin puheenvuorosta. Olo oli kuin hämärän rajamailla, sillä niin oli tuttua esitystapa sananvalintoja myöten. Mieleeni palautui asiakkaan kommentti siitä, että hän oli kuullut taannoin erään esitykseni kopion. Mutta onko kyse kopioinnista? Luen parhaillaan kirjaa, joka puhuu siitä, kuinka tilanne, kohderyhmä ja tekstilaji vaikuttavat esitykseen. Jos sisällöt määritellään etukäteen, ryhmien koostumus on yhtenevä ja konsulteilla on samantyyppinen tausta, rakentuuko yleisesitys väistämättä yhdenmukaiseksi nokkeluuksia myöten? Todennäköisesti tästä on kyse, sillä kokemuksia genren hallitsevuudesta minulla on jo kielijutuista ja oppikirjoista, jotka usein uuvuttavat yksiviivaisella esitystavallaan. Miten sitten monimuotoistaa konsultoivia puheenvuoroja? Aion kokeilla Genreanalyysia ja esityslajien rajojen ylittämistä.

Luin huhtikuun lopussa julkaistun Kari A. Hintikan Pedagogiset toimintakulttuurit muutoksessa -katsauksen. Sosiaalista mediaa käytetään sen mukaan opetuksen mahdollistajana, edistäjänä tai uudistajana. Sillä siis voidaan vain korvata vanhoja työkaluja mutta myös uudistaa pedagogiikkaa. Somen keskeinen anti opetukselle näyttäisi olevan siinä, että se helpottaa osallistumista ja yhteistoimintaa. Katsauksessa esimerkkinä käytetään mikrotyötä – yhteisen tehtävän jakamista pieniin osasiin. Mikrotyöntekijä valitsee vapaasti osallistumistapansa ja roolinsa hankkeessa: hän voi ideoida, kerätä tietoa, kirjoittaa, kommentoida, oikolukea tai vain äänestää tehdyistä ratkaisuista. Osallistumisen kynnys on matala, ja osanottajien osaamista yhdistetään uusilla tavoilla. Pienikin oma panos lisää mukanaolijoiden kiinnostusta ja sitoutumista tehtävään. Sosiaalisen median ansiosta osallistua voi milloin tahansa mistä tahansa ilman sen kummempia tietoteknisiä taitoja.

Vuoden kapulaa ollaan taas etsimässä, joten lähettäkääpä ehdotuksia mutkikkaista viranomaisteksteistä. Kyse on jokavuotisesta kisasta, johon kaikki voivat tarjota omaa inhokkiaan. Kiinnostuksen kohteena ovat hallinnon tekstit, joiden merkitys tai sisältö ei aukene tavalliselle kansalaiselle. Tarjokkaista valitaan kolme finalistia, joista yleisö äänestää voittajan FCG:n foorumissa 11. kesäkuuta. Ilmiantoja voi lähettää myös nimettömänä, ja kirjoittajan henkilö ei nouse esiin tässä leikkimielisessä kilpailussa – tarkoitus on kiinnittää huomio hallinnon tekstien ymmärrettävyyteen yleisesti. Viime vuosina kärjessä ovat olleet esityslistat ja selvitykset, mutta myös hämärät ohjeet ovat saavuttaneet suosiota. Postita kapula osoitteella info@yksityinenkielitoimisto.net tai vinkkaa siitä Kielipoliisille Twitterissä tai Facebookissa. Postin tulee olla perillä viimeistään perjantaina 6. kesäkuuta, ja kisaan osallistuneiden kesken arvotaan kirjapalkintoja.

Viime viikon hyvän uutisen tarjosi Kotimaisten kielten keskus julkaisemalla avoimesti verkossa etunimien taivutushakemiston. Nyt ei tarvitse ihmetellä, taivutetaanko Joonaan vai Joonaksen ja Klausit, Klaut vai Klaukset, kaikki nimittäin käyvät. Aiemmin on ahkerassa käytössä ollut sukunimihakemisto, josta muistan tarkistaneeni muun muassa seuraavien nimien taivutusta: Närhen ja Närhin käyvät molemmat, mutta Ronkaan rinnakkaismuodoksi ei käykään Rongaksen. Usein on myös ollut tarvetta katsoa luettelosta, taipuvatko kuntien nimet sisä- vai ulkopaikallissijoissa: Pieksämäellä ja Pieksämäessä käyvät molemmat, mutta Laukaassa-asun vaihtoehdoksi ei käy Laukaalla. Asukkaannimien listakin on tuottanut yllätyksiä: lempääläinen, ikaalilainen ja haapavetinen ovat kaikki käypiä muotoja. Valtionhallinnon yksiköiden nimet vaativat myös ohjeita. Kuka nimittäin arvaisi, että Opetushallitus kirjoitetaan isolla mutta opetusministeriö pienellä ja Viestintävirasto isolla mutta syyttäjänvirasto pienellä alkukirjaimella. Nimisuosituksia on helpompi noudattaa, kun ne ovat kaikkien saatavilla. Kotimaisten kielten keskus on kiitettävästi lisännyt viime aikoina avointa julkaisemista, joten kohta meillä on toivottavasti käytettävissä myös Kielitoimiston sanakirjan verkkoversio.

Olen usein puhunut viranomaistekstien käytettävyydestä ja pohdiskellut, kuinka käsite soveltuu tekstien arviointiin. Käyttäjäkeskeinen kääntäminen -kirjaan tutustuin tekijän vinkin perusteella ja totesin, että asiaa on myös pohdittu käännöstieteessä, vaikka näkökulmaa ei kirjoittajien arvion mukaan ole kovin paljoa hyödynnetty. Käytettävyys-nimityksen arvellaan salakuljettuneen käännöstieteeseen teknisen viestinnän kautta, mutta käyttäjälähtöisyys lukijan huomioon ottamisena on tuttua niin kääntämisessä kuin kaikessa viestinnässä. Mitä hyötyä sitten tuo lukijan korvaaminen käyttäjällä? Käyttäjänäkökulma tuo mielestäni mukanaan selkeämmin tekstilajin ja käyttötilanteen: kyse on tekstin käytöstä välineenä tietyn tarkoituksen saavuttamiseksi ja lukemiseen käytetyn ajan ja sen tuoman hyödyn suhteesta. Suorimmin käytettävyys soveltuu teknisten laitteiden ohjeisiin mutta yhtä lailla julkishallinnon säädöksiin ja lomakkeisiin. Laajasti ajateltuna kyse on käyttäjän vuorovaikutuksesta tekstin avulla minkä tahansa järjestelmän kanssa. Teksti on sitä käytettävämpi, mitä nopeammin, virheettömämmin ja miellyttävämmin käyttäjä saa siitä selvän ja osaa toimia sen mukaisesti. – Käyttäjäkeskeinen kääntäminen on kirjan tekijöiden kehittämä uudistermi, joka rinnastuu ohjelmistojen käyttäjäkeskeisen suunnittelun kanssa.

Enpä olisi tullut ajatelleeksi, että vessakirjoituksia on raapustettu jo muinaisessa Egyptissä ja Pompeijissa, jos en olisi lukenut Anne Noreman gradua. Se käsittelee Helsingin yliopiston vessakirjoitusten kielellisiä piirteitä. Kiinnostusta aiheeseen lisää se, että vessanseinällä ja netin keskustelupalstalla on yhteisiä piirteitä. Kasvottomuus antaa mahdollisuuden siihen, että keskustelulle tyypillisiä yhteistyön periaatteita ei noudateta vaan sosiaalisia normeja rikotaan. Molemmat kirjoitukset ovat puheenomaisia ja sisältävät pikkusanoja ”ai, no, entäs” ja katkelmallisia lauseita. Vessakirjoituksissa yllättävää oli myös se, että yli puolet kirjoituksista avasi keskustelun, joka saattoi jatkua pisimmillään jopa 18 puheenvuoron ajan. Ajatustenvaihtoa syntyi parhaiten kysymysavauksilla, ja ne johtivat monimuotoisempiin kommentteihin kuin arkikeskustelussa. Sävy on usein suorasukainen, ja yhteisyyttä ei joko tavoitella ollenkaan tai sitä luodaan kolmatta osapuolta pilkkaamalla. Vessakirjoitusten suosituimpia aiheita ovat ihmissuhteet, seksi ja uskonto; yliopiston wc:n perimmäinen koppi oli jopa ristitty Jeesus-vessaksi sen kirjoitusten takia.

Gradu palautti mieleeni vanhan vitsin Tampereen yliopiston vessasta:

– Onko maapallolla älyllistä elämää?
– On, mutta olen vain käymässä täällä.

Juttu jäi paremmin mieleen kuin moni luento.