Olen lueskellut Pirkko Tiuraniemen kiinnostavaa väitöstutkimusta Hyvää yhteisöllistä verkko-oppimista jäljittämässä. Siinä on arvioitu lukiolaisten kirjallisuuskeskusteluja kognitiivisesta, sosiaalisesta ja ohjauksellisesta näkökulmasta. Tutkittavana oli neljä viiden oppilaan keskustelua, joihin osallistui lisäksi opettaja tai kirjastonhoitaja. Viiden ryhmissä aktiivisia keskustelijoita oli kolme, ja keskimäärin puheenvuoroja käytettiin 5,2. Suurin osa yhteensä 114 puheenvuorosta ilmensi kognitiivista läsnäoloa ja liittyi tutkivan prosessin vaiheisiin, joita ovat keskustelun käynnistys, tutkiminen, yhdistäminen ja ratkaisu. Yli puolessa puheenvuoroista oli viitteitä sosiaalisesta läsnäolosta: tunteiden ilmaisua, avoimuutta, itsestä ja meistä puhumista. Kiinnostavin tulos kuitenkin koski ohjauksellista läsnäoloa eli keskustelun organisointia ja asiantuntemuksen jakamista. Juuri asiantuntijan ohjaus nimittäin sai verkkokeskustelun etenemään ratkaisuun asti läpi koko tutkivan prosessin. Ohjaus tulee kuitenkin ajoittaa oikein, sillä ryhmän on annettava ensin edetä omassa päättelyssään mahdollisimman pitkälle. Tiuraniemen tutkimusta voi hyödyntää myös omien verkkokurssien vuorovaikutuksen arvioinnissa.

Senja “opettaa ruotsia” Larsen pyysi selvittelemään sanaa ylijakaminen. Sana on yleisimmin liitetty jatkuviin Facebook-päivityksiin ja oman elämän yksityiskohtien paljastamiseen. Tavallaan tuntuu, että sanan parhaat ajat ovat jo ohi, sillä overshare valittiin vuoden sanaksi jo 2008, jolloin Facebook-viestintä haki vielä rajojaan. Samaan aihepiiriin liittyy kohu yksityisviestien julkistamisesta. Suomessa asiasta kohistiin viime joulukuussa, ja nyt yksityisviestien on väitetty vuotaneen julkiselle aikajanalle Ranskassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa. Facebook on kummassakin tapauksissa vastannut, että kyse on ollut vanhoista avoimista päivityksistä, ei yksityisviesteistä. Jos näin on, Facebookin käytössä on ilmeisesti siirrytty yksityisestä julkisempaan viestintään, niin että muutaman vuoden takaiset päivitykset tuntuvat liian henkilökohtaisilta. Tottuneet Facebook-käyttäjät eivät enää levittele omia tietojaan, pikemminkin nykyisin ongelmana on liian taaja päivitystahti ja yksisuuntainen markkinointi. Toisaalta Facebookiin ei ole luottamista, sillä ylijakaminen sopii sen taloudellisiin päämääriin.

Viime viikkoina on etsitty hyvää suomennosta astroturffaukselle. Asia tuli ajankohtaiseksi, kun Laitos-verkkolehti kirjoitti, kuinka valehenkilö Natalya Nieminen puolusti verkossa HUSin hintavaa järjetelmähanketta. Suomessa valevaikuttamisesta ei ole paljon kokemusta, mutta maailmalla tuttuja ovat poliittiset ja kaupalliset kampanjat, joissa yritysten palkkaamat soluttautujat markkinoivat tuotteita ja aatteita keskustelupalstoilla. Tavoitteena on antaa kuva laajasta kansalaisliikehdinnästä, joka taas muokkaa edelleen yleistä mielipidettä toivotunlaiseksi. Englannin astroturfing-sana kääntyy sikäli vaivalloisesti suomeksi, että se viittaa tekonurmen tuotemerkkiin ja on lähtöisin ilmauksesta, joka viittasi epäaitoon ruohonjuuritoimintaan. Käännösehdotuksia ovat muun muassa astroilu, lumetus, mielipidelannoitus, nettipesu, valeosallistuminen, pelkkatrollaus, mielipidemarkkinointi, turffaus, valevaikuttaminen, niemistely, mielipidesijoittelu. Yleiskieliseksi vastineeksi olen taipuvainen kannattamaan mielipidesijoittelua ja valevaikuttamista, vaikka kieltämättä lyhyt lumetus synnyttää näppärästi mielikuvan sumutuksesta.

Sosiaalisessa mediassa saa punnita jokaista kirjainta, niin että päivitys ei ylitä sallittua merkkimäärää. Itse asiassa sama linja sopii kaikkeen kirjoittamiseen, sillä turhan karsiminen parantaa tekstejä. Tyylioppaat puhuvat pleonasmista (kreikan pleon ’liikaa’), jossa liikasanat eivät tuo merkitykseen mitään lisää, esimerkiksi pienikokoinen kääpiö, iäkäs vanhus, odottamaton yllätys, epäterveellinen roskaruoka. Viime viikon verkkokeskusteluissa Jani kiinnitti huomiota tämän ajan pleonasmeihinsähköinen e-kirja ja langaton wlan, jotka havainnollistavat hyvin sitä, että vierassanojen merkitys ei aina ole selvä. Lyhenteisiin liittyy usein pulmia:ISBN-numero, hiv-virus, Etyk-kokous (ISBN, hi-virus, Ety-kokous). Myös sananosat voivat tehdä kirjoittajalle tepposet: myöskin, naisnäyttelijätär, pieni kirjanen. Kapulakielessä toisto tuo näennäistä painokkuutta; kuntateksteissä puhutaan mielellään esimerkiksi ennaltaehkäisystä jaetukäteissuunnittelusta, vaikka jälkikäteen voi korkeintaan minimoida vahingot.

Olen käytännössä huomannut, että opiskelijat ovat motivoituneempia kirjoittamaan julkisiin wikeihin eli Wikipediaan ja Wikikirjastoon kuin esimerkiksi Moodlen wikiin. Siksi ilahduin, kun Leeni Lehtiö oli kiinnittänyt huomiota samaan gradussaan ”Wikipedia-artikkelien kirjoittaminen ryhmäoppimistehtävänä”. Siinä tarkastellaan, kuinka Wikipedia-artikkelien kirjoittaminen sopii lukiolaisten maantiedon ja biologian harjoitustöiksi. Mitään mullistavan uutta tutkimuksessa ei selviä, mutta se antaa kyllä aloittelevalle wikiopettajalle käyttökelpoisen toimintamallin: 1) Suunnittele tehtävä ja tee aihelista. 2) Esittele tehtävä ja opasta Wikipedia-kirjoittamiseen. 3) Opiskeilijat työskentelevät ja opettaja ohjaa. 4) Opettaja tarkistaa artikkelit, ja oppilaat vievät ne Wikipediaan. 5) Opettaja arvioi työt. Opettajien tekniikkapaineita lievennettiin siten, että opiskelijat saivat Wikipedian käytössä opastusta kirjastonhoitajalta, mikä olikin selvästi tarpeen. Opiskelijat pitivät työtapaa mukavana ja avointa julkaisemista merkityksellisenä, niin että nyt on vanhan liiton opettajankin aika siirtyä Wikipedian arvostelijasta sen hyötykäyttäjäksi.

Olen käytännössä huomannut, että opiskelijat ovat motivoituneempia kirjoittamaan julkisiin wikeihin eli Wikipediaan ja Wikikirjastoon kuin esimerkiksi Moodlen wikiin. Siksi ilahduin, kun Leeni Lehtiö oli kiinnittänyt huomiota samaan gradussaan ”Wikipedia-artikkelien kirjoittaminen ryhmäoppimistehtävänä”. Siinä tarkastellaan, kuinka Wikipedia-artikkelien kirjoittaminen sopii lukiolaisten maantiedon ja biologian harjoitustöiksi. Mitään mullistavan uutta tutkimuksessa ei selviä, mutta se antaa kyllä aloittelevalle wikiopettajalle käyttökelpoisen toimintamallin: 1) Suunnittele tehtävä ja tee aihelista. 2) Esittele tehtävä ja opasta Wikipedia-kirjoittamiseen. 3) Opiskeilijat työskentelevät ja opettaja ohjaa. 4) Opettaja tarkistaa artikkelit, ja oppilaat vievät ne Wikipediaan. 5) Opettaja arvioi työt. Opettajien tekniikkapaineita lievennettiin siten, että opiskelijat saivat Wikipedian käytössä opastusta kirjastonhoitajalta, mikä olikin selvästi tarpeen. Opiskelijat pitivät työtapaa mukavana ja avointa julkaisemista merkityksellisenä, niin että nyt on vanhan liiton opettajankin aika siirtyä Wikipedian arvostelijasta sen hyötykäyttäjäksi.

Mikä on sopiva päivitystahti sosiaalisessa mediassa? Jos tahti on hidas, käyttäjät unohtavat sinut. Jos taas suollat päivityksiä joka tunti, kuormitat lukijoita. Blogeja voi päivittää mielestäni kerran viikossa tai kahdessa, mikä sekin vaatii jo bloginpitäjältä sitkeyttä. Verkkokurssilaisia ohjeistan käýmään keskustelupalstalla vähintään kaksi kertaa viikossa, ja sama päivitystahti sopinee työkäyttäjälle myös Facebookiin. Twitterissä päivityksiä voi tehdä enemmän, jos on tarjottavana kiinnostavaa sisältöä. Omaan lukurytmiini sopii kolme neljä päivitystä vuorokaudessa. Jos sama puhuja täyttää aina koko aikajanan, lopetan seuraamisen. Ratkaiseva on kuitenkin kiinnostavuuden ja kuormituksen suhde: parasta on omaperäinen sisältö tai sanomisen tapa. Liika puheliaisuus ja nokkeluus alkavat kuitenkin rasittaa pitemmän päälle niin verkossa kuin muuallakin.

Olen lopen kyllästynyt kotimaiseen roskapostiin. Suodattimet seulovat nykyisin tehokkaasti englanninkieliset lääke- ja lainatarjoukset, mutta tilalle ovat tulleet kotimaisten tunnettujen ja tuntemattomien yritysten ”mainos kirjeet”. Sähköpostin läpikäynti muistuttaa todellakin Monty Pythonin vanhaasketsiä, josta roskapostin spämmi-nimitys lähti lentoon: sketsissä ruokalistan kaikki annokset sisältävät samaa Spam-purkkilihaa. Yksityisille ei sähköisiä myyntikirjeitä saa luvatta lähettää, mutta yrityksiä voi laillisesti kiusata. Niinpä työpostin tukkivat toimistokalusteiden, painotuotteiden, siivousliikkeiden, verkkopalvelujen, koulutuksien ja perintätoimistojen mainokset. Olisikohan taas aika yhteisesti vahvistaa Boulderin vala: ”En missään oloissa osta mitään ei-toivotun sähköpostin perusteella. En myöskään lähetä eteenpäin ketjukirjeitä, vetoomuksia, joukkopostituksia tai virusvaroituksia useille vastaanottajille. Tämä on minun panokseni verkkoyhteisön säilymiselle.”

Luottamukseni Twitteriin koki melkoisen kolauksen viime viikolla. Twitter sulki yllättäen Independent-lehden toimittajan Guy Adamsin tilin sen jälkeen, kun tämä oli arvostellut Twitterin yhteistyökumppanin NBC:n olympialähetyksiä ja julkaissut viestissään lähetyksistä vastaavan johtajan sähköpostiosoitteen. Twitter oli tiedottanut NBC:lle viesteistä ja sulkitoimittajan Twitter-tilin vetoamalla sääntöihinsä, joiden mukaan yksityistietoja ei ole lupa julkaista viesteissä. Adamsin viestissä mainittiin kuitenkin vain johtajan julkinen työsähköpostiosoite, joka on tarjolla verkossa avoimesti. Adamsin tili palautettiin parin päivän kuluttua, mutta ilman kunnollista selvitystä tai anteeksipyyntöä. Olisikohan palautus onnistunut, ilman Independent-lehden ja toimittajantyön tuomaa julkisuutta? Tilin yhtäkkinen sulkeminen oli herättävä havaintoesitys niistä ongelmista, jotka piilevät kaupallisen palveluntarjoajan toiminnassa. Olemme tottuneet paheksumaan valtiosensuuria, mutta nyt törmätään yrityssensuuriin, joka on tullut tutuksi muutenkin juuri olympialaisten yhteydessä. Sananvapaudella saattaa olla siis suurempiakin uhkia kuin nimettömät verkkokeskustelijat.

Kesän lukulistallani oli Janne Jääskeläisen Verkkopalvelun ostajan opas. Yllätyin iloisesti kirjoittajan rempseästä tyylistä ja asiakaskeskeisestä lähestymistavasta. Kantavana ajatuksena kirjassa on kultainen kysymys ”Mikä on sivuston tarkoitus?” (Kultainen sääntö taas on Jääskeläisen mukaan ”Se jolla on kulta, sanelee säännöt”.) Verkkopalvelujen tilaajan ja toimittajan on osattava vastata kultaiseen kysymykseen, sillä vastaus määrää sen, mitä käytännön ratkaisuja tehdään. Tarkoituksen toteutumista selvitetään mittaamalla, ja yksi parhaista mittareista on Jääskeläisen mukaan raha. Hänen oppaansa palveleekin parhaiten niitä, joiden sivusto myy selkeästi jotakin, mutta hyödyttää myös julkisia aloja. Vaikka ne eivät suoranaisesti kauppaa mitään, mittaus kertoo palvelujen kiinnostavuudesta ja käytettävyydestä, jotka taas ovat muutettavissa säästöiksi. Onnistumista arvioidaan kääntämällä verkkopalvelun tarkoitus sellaiseksi käyttäjän toiminnaksi, jota voi mitata: kuinka moni ostaa, rekisteröityy, kommentoi, tilaa uutiskirjeen − tai jättää soittamatta asiakaspalveluun. Verkkopalvelun tarkoitus toteutuu parhaiten, kun polku tavoiteltuun toimintaan tehdään yksinkertaiseksi.