Tietokirjailijan kurssin neljännellä jaksolla käsiteltiin sosiaalista mediaa. Taustaksi kyselin Twitterissä ja Facebookissa tieto- ja kaunokirjailijoilta sekä muilta kirjaihmisiltä, miten he työssään hyödyntävät sosiaalista mediaa. Kolmisenkymmentä kirjailijaa vastasi, ja kommenteista selvisi, että yksin työskentelevä kirjoittaja voi luoda itselleen työyhteisön verkkoon. Uutisten seuraaminen on tärkeää, mutta kuten Outi Lammi totesi, tehokkaita suodattimia tarvitaan kuormituksen vähentämiseksi. Monet ilmoittivat poimineensa verkkokeskusteluista aihelmia ja haastateltavia kirjoihinsa. Karo Hämäläinen mainitsi järjestäneensä juonenkäännegallupin Twitterissä, ja Marko ”Fobba” Forss kehotti luomaan testejä ja visailuja lisäaineistoksi Facebookiin. Tiedotus tuntui sujuvan luontevasti sosiaalisessa mediassa, kunhan vain malttaa olla suoraviivaisesti markkinoimatta. Ihan konkreettisia tuloksiakin oli saatu: kontakteja, työtarjouksia, jopa kustannussopimuksia. Verkkokeskustelu tuo hyötyä mutta myös vie aikaa muulta kirjoittamiselta. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada, niin kuin Petteri Järvinen asian tiivisti.

Opetusministeriö on perustanut virkakielityöryhmän edistämään selkeää kielenkäyttöä hallinnossa. Ryhmä pyysi palautetta viranomaisten viestinnästä elokuun loppuun mennessä. Omassa palautteessani kiinnitin huomiota julkisen alan viestintäkoulutusten uudistamiseen ja sosiaalisen median käyttöön. Koulutusten pitäisi tavoittaa asiantuntijat, ei ainoastaan tekstien viimeistelijät. Hallinnossa kaivataan kielitietoisuuden syventämistä ja kielen syvällisen merkityksen ymmärtämistä: pelkät perustaidot eivät riitä, kun tekstinteko on työn ydintä. Myös koulutuksen menetelmät olisi osattava sovittaa korkeakoulutetuille kiireisille asiantuntijoille. Sosiaalinen media puolestaan tuo vuorovaikutteisuutensa ansiosta tärkeän lisän viranomaisten viestintään. Suora keskustelu opettaa pelkistämään mutkikkaat asiat – hyvää esimerkkiä ovat näyttäneet Kela ja verottaja Suomi24-palstalla. Arkinen yhteydenpito lähentää viranomaisten ja kansalaisten kieltä molempien eduksi.

Viime viikolla Tietokirja.fi täytti Tieteiden talon. Jo ensimmäisestä kerrasta (2007) tilaisuuden kestoaiheena on ollut Elämäni tietokirjat, josta ovat käyneet puhumassa tunnetut tekijät Erkki Tuomiojasta Madventures-parivaljakkoon Riku Rantalaan ja Tuomas Milonoffiin. Lukuisten puheiden jälkeen aloin ensi kertaa itse miettiä oman elämäni tietokirjoja ja päädyin seuraavaan listaan: 1) Kielitoimiston sanakirja (ja sen edeltäjät) on valittava yksinkertaisesti siksi, että käytän sitä joka päivä useita kertoja. Minkään muun kirjan käyttöaste ei pääse lähellekään. 2) Toiseksi valitsen Wikipedian, koska sen tekotapa on vallankumouksellinen. Wikipedian arvostelijat tarvitsevat wikilukutaitoa. 3) Kolmas valinta on Jakob Nielsenin Alertbox-kolumnikokoelma, joka on vaikuttanut ratkaisevasti verkkoviestintää koskevaan ajatteluuni. Valitsen nimenomaan verkkokolumnit enkä jotain Nielsenin lukuisista kirjoista. Nielsen kolumnikokoelma nimittäin kumoaa tehokkaasti sen suositun uskomuksen, että kirja on aina laadukkaampi kuin verkkoaineisto. Laatuteoksia voi julkaista niin verkossa kuin paperillakin.

Miten luvut pitäisi ilmaista, että lukijan on helppo hahmottaa ne? Kylteissä usein oletetaan kaikkien tuntevan erikoisalojen koodimerkinnät, ja ilmaisutapaa ei edes yritetä sovittaa jokamiehelle. Tuttua myös on, että päätöksenteossa hankalasti hahmotettavat moninumeroiset kulut eivät puhuta, mutta muutaman kympin toimistomenoista keskustellaan vilkkaasti. Isoille luvuille tarvitaan vertailukohtia tai ne pitää muuntaa pieniksi puhumalla osuuksista tai jakamalla esimerkiksi kustannukset henkeä tai päivää kohti, esimerkiksi Keskiverto veronmaksaja rahoittaa poliisin toimintaa sadalla eurolla vuodessa. Auli Kulkki-Niemisen mukaan selkoteksteissä luvuista säilytetään vain tärkeimmät ja lukuihin perustuva tieto esitetään suuruusluokkana: 54 prosentilla naisista > yli puolella naisista, 26 130 neliökilometriä > 25 000 neliökilometriä. Tarkkojen lukujen esittäminen tuo luotettavuuden tuntua, mutta oleellista on luvun merkityksen avautuminen.

Viime viikolla Sofiassa paljastui tiedoissani musta aukko: en ole tullut koskaan opiskelleeksi kyrillisiä kirjaimia. Jos vieras kieli vaikeuttaa asioimista, niin outo kirjaimisto on varsinainen käytettävyyspulma. Vierailu korjasi myös muutamia virheellisiä käsityksiä: 1) Vaikka meillä usein kyrillisiä kirjaimia kutsutaan venäläisiksi, ne ovat alkuaan bulgarialaisia. Aakkoset kehitettiin 800-luvulla nykybulgarian edeltäjän muinaiskirkkoslaavin tarpeisiin; aakkosten nimi tulee tuohon aikaan eläneestä Pyhästä Kyrilloksesta, joka osallistui kehitystyöhön. 2) Virheellisesti kuvittelin myös, että kreikkalainen kirjaimisto olisi varsin lähellä kyrillistä. Ei ole, vaikka Kyrillos olikin kotoisin Thessalonikista ja kirjaimisto on kehitetty kreikkalaisista aakkosista – niin on latinalainenkin kirjaimisto. 3) Olettaa olisi voinut, että pääkaupungin keskustassa kyltit ovat sekä kyrillisin että latinalaisin kirjaimin. Väärin. Ensi viikolla vuorossa onkin Pietarin-matka ja innokas kyrillisten kirjainten opiskelu. – Lopuksi vielä visailukysymys: Yksi suomalainen kaupunki kirjoitetaan samalla tavalla latinalaisin ja kyrillisin kirjaimin? Mikä?

Kieli on käytettävyysasia. Nyky-yhteiskunnassa joka asian hoitamiseen tarvitaan teksti. Työ on kirjoittamista, perehtyminen lukemista, päätökset tekstejä. Asiakkaat hoidetaan sähköpostitse ja kollegoiden kanssa keskustellaan verkossa kirjoittamalla. Kaikki kirjoittavat ja kaikki lukevat, mutta työtekstien tekoon koulutetaan vain viimeistelijät, joilla ei ole valtaa muuttaa käytäntöjä eikä asiantuntemusta kirjoittaa sisältöjä uusiksi. Selkeä kielenkäyttö on työyhteisössä jokaisen asia, ja sen ymmärtämiseksi tarvitaan kieliherätystä. Yhteisön kielenkäytön tavat on neuvoteltava sellaisiksi, että aikaa (= rahaa) säästyy ja palvelu paranee. Kielipoliisin 10 kärjessä -kiertue lähtee viemään selväkielen ilosanomaa kaikkiin Suomen kuntiin. Tilaa Kielipoliisin puolentoista tunnin tietoisku, ja saat jatkolukemisiksi osallistujille Kapulakielen 10 kärjessä -kirjan. Tilaisuus on tarkoitettu päälliköille, asiantuntijoille, valmistelijoille, suunnittelijoille ja kaikille tekstintekijöille.

Virkapukuinen kieli oli yksi kiinnostavimmista kirjoista, joita kesällä luin. Kirjalla on ikää reilut kymmenen vuotta, mikä taas kerran vahvisti, että uutuus ei kirjamarkkinoilla ratkaise. Eniten minua kirjassa viehätti sen lähestymistapa: artikkeleissa tarkasteltiin, millaisen lukijan tekstit itselleen piirtävät. Kirjan toimittaja Vesa Heikkinen selvitteli, miltä kuntalainen näyttää kunnan viestintästrategiassa. Strategiassa kuntalainen on toiminnan kohde ja kunta aktiivinen toimija. Kuntalaisen synonyymina käytetään tietyissä yhteyksissä asukasta ja asiakasta. Kuntalaisista puhutaan yleensä joukkona monikossa, mutta asiakas on palveluhenkisesti yksilönä yksikössä. Asukas kuvataan kysymysten ja mielipiteiden esittäjänä, kunta tiedon ja totuuden haltijana. Heikkinen toteaakin, että vuorovaikutuksen korostaminen strategiateksteissä on epäuskottavaa, kun samalla kunta ja kuntalaiset esitetään eri olioina. ”Kunta ei siis muodostu kuntalaisista, vaan on niiden yläpuolinen organisaatio, joka hoitaa tärkeitä asioita.” Tässäpä teillekin miettimistä.

Sana viikonvaihteeksi -palstan suosikkia etsittiin kilpailussa, joka juhlisti viikon sanojen kymmenvuotispäivää. Kisasta tuli tiukka, mutta kolmen kärki erottui selvästi. Ykköseksi tuli googlaus, ja se voitti muutamalla äänellä toiseksi tulleen genetiivin ja kolmanneksi kivunneen kuntakielen. Ääniä annettiin 342, ja palkintojen saajat arvottiin yleisön edessä 6. kesäkuuta FCG:n foorumissa. Onnettarena arvonnassa toimi koulutuspäällikkö Taina Karhu. Särkänniemi-lahjakortin voitti Petteri Alatalo, ja kirjapalkinnon saavat Janika Asplund, Heidi Eriksson, Saana Humalamäki, Sari Hänninen, Eeva-Maria Kivineva, Tarja Mäkiniemi, Maisa Uusivuori, Emmi Suomilammi, Ulla Tiainen ja Tuula Vuori.

Onnea voittajille ja kiitos osallistumisesta kaikille äänestäneille. Sana viikonvaihteeksi -palsta lomailee heinäkuun ja palaa ruutuun elokuussa. Aurinkoista kesää!

Kesäkuun foorumi on ohi, Kielipoliisin kymmenen kärjessä julistettu ja vuoden kapula valittu kolmen finalistin joukosta. Finalisteiksi selvisivät valtioneuvoston 20-sivuinen tiedote, vastaus valtuutetun aloitteeseen ja ote pöytäkirjasta. Tiedotteen ansioita olivat pituus ja ”ylätason hyminä”, niin kuin ehdottaja Eija Kallioniemi totesi. Vastaus valtuutettu Johanna Sumuvuoren aloitteeseen taas oli sikäli edustavaa kapulaa, että selvästä asiasta oli onnistuttu rakentamaan määritteillä ja kiilalauseilla ympäripyöreä sanahässäkkä. Kolmannen finalistin ansioita taas kuvaa hyvin seuraava poiminta: ”Museo- ja tiedekeskus sopii kokonaismäärärahan puitteissa sitovasti taiteen tuottajan kanssa rakennussuunnittelun alkuvaiheessa hankekohtaisesti yhteistyössä tilakeskuksen hankkeen yhteydessä toteutettavan taideteoksen tekemisestä”. Voittajaksi foorumin osallistujat valitsivat finalisti kakkosen, joka edusti klassista virkakieltä: sopivien tilojen sijasta puhutaan ”ominaisuuksiltaan ja sijainniltaan ko. tarkoituksiin sopivista tiloista” ja niukat määrärahat muuttuvat ”kaupungin talonrakennusten korjaustoimintaan osoittamiksi korjausvelkaan verrattuna niukoiksi määrärahoiksi”. Kiitokset äänestäjille sekä ehdotuksien lähettäjille – ja uutta intoa viranomaisille tekstien yksinkertaistamiseen.

Suomen tietokirjailijat ry vietti 30-vuotisjuhlia viime torstaina Finlandia-talossa. Ohjelman parasta antia oli paneelikeskustelu tietoympäristön muutoksesta. Paneelin puheenjohtajana oli Arto Nyberg ja keskustelijoina Mikko Lehtonen, Markus Leikola, Kirsti Lonka, Hanna Nikkanen ja Fredrik Rahka. Keskustelun pohjaksi oli annettu muutamia verkkoaikaan liittyviä väitteitä: tieto pinnallistuu, kirjojen määrä vähenee ja lukutaito romahtaa. Onneksi keskustelijat eivät juuttuneet näihin väitteisiin vaan ymmärsivät tukea kaikenlaista lukemista ja kirjoittamista. Kirsti Lonka totesi, että kirjoittaja ei ole teoksen luotuaan enää sama ihminen kuin ennen kirjoittamista, sillä kirjoittaessaan hän on järjestänyt uudelleen aihetta koskevan tietovarastonsa. Juuri tämä tiedonrakennus on oppimisessa tärkeää, siksi opiskelijoiden olisi myös itse tuotettava, ei ainoastaan vastaanotettava tietoa. Markus Leikolalle sopii hyvin, että ihmiset hakevat verkosta tietoa, kunhan sen laatua arvioidaan ja jaksetaan mennä kuudennelletoista hakutulossivulle ja vielä sen taaksekin. Mikko Lehtosen mukaan ihmiset kuvittelevat menneisyyteen jonkin lukemisen kulta-ajan, johon verrattuna asiat ovat nyt huonosti. Jos tällainen lukutaidon kulta-aika on olemassa, se on nyt eikä menneisyydessä.