Käytän melko paljon kaksoispistettä, joskus liikaakin. Kun samaan kappaleeseen on tullut parikin kaksoispistettä, yleensä oikoluvussa poistan toisen. Kaksoispiste on yleensä melko helposti vaihdettavissa pilkuksi, pisteeksi tai ajatusviivaksi.

Kaksoispisteen käytössä on vain muutama sudenkuoppa. Useimmin sitä käytetään väärin luetelman yhteydessä. Monet luulevat, että johtolauseen perässä on aina oltava kaksoispiste ennen luetelman alakohtia. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kaksoispistettä ei käytetä, jos johtolause vaatii täydennyksekseen alakohdat.

Hakemuksen liitteeksi tarvitaan

• tutkimussuunnitelma
• ohjaajan suositus
• aikataulu.

Kaksoispiste merkittäisiin, jos johtolause olisi muotoiltu esimerkiksi seuraavasti: Hakemukseen tarvitaan seuraavat liitteet: – –. Kaksoispistettä käytetään siis saman periaatteen mukaan kuin tavallisessa virkkeessä.

Kaksoispistettä ei myöskään voi käyttää, jos luettelo on virkkeen keskellä. Luettelon tai muun kaksoispisteen erottaman jakson on päätettävä virke.

Usein näyttää myös hämmentävän se, milloin kaksoispisteen jälkeen tulee pieni ja milloin iso alkukirjain. Yleensä käytetään pientä alkukirjainta, mutta jos kasoispistettä seuraa useamman virkkeen luettelo, merkitään iso alkukirjain. Otsikoissa on mahdollista käyttää kaksoispisteen jälkeen isoa tai pientä alkukirjainta.

• Tulospäivä: Sellun hyvä menekki yllätti
• Tulospäivä: sellun hyvä menekki yllätti

Huutomerkki on mielestäni ikävin välimerkki. Käytän sitä harvoin, jos koskaan. En keksi sille asiatekstissä luontevaa käyttöä.

Suositusten mukaan huutomerkillä voi päättää virkkeen, joka ilmaisee napakkaa käskyä (Älä ruoki lintuja!) tai innostusta tai voimakasta tunnetta (Olen niin onnellinen!). Huutomerkin historia tukee jälkimmäistä käyttöä, sillä sen uskotaan kehittyneen latinan sanasta io ’hurraa’. Kirjurit merkitsivät sen mieluisan lauseen loppuun, ja siitä muotoutui pikku hiljaa yksi merkki hiukan samaan tapaan kuin &-merkistä. Huutomerkki oli siis jonkinlainen keskiajan hymiö.

Huutomerkkiä voi suositusten mukaan käyttää myös huudahdusten jälkeen (Auts!), puhutteluissa (Arvoisa vastaanottaja!) ja toivotuksissa (Hyvää pääsiäistä!). Itse suosin näissäkin tapauksissa pistettä, koska huutomerkki tuntuu liian voimakkaalta, melkein kuin suuraakkosilla kirjoittaisi. Näiden kahden yhdistelmä onkin suorastaan tyrmäävä.

Huutomerkistä riittäisi mielestäni yksi suositus: älä käytä.

Piste on välimerkki, jota yleensä käytetään oikein. Muutamassa tapauksessa on horjuntaa:

1. Järjestysluvuista piste usein unohtuu, erityisesti päiväyksissä. Kuukauden jälkeen merkitään piste: 4.2019.
2. Kellonajoissa tunnit ja minuutit erotetaan pisteellä, ei kaksoispisteellä: klo 11.30.
3. Lyhenteeseen tulee piste vain silloin, kun sanaa on lyhennetty lopusta tai se muodostuu sanojen alkukirjaimista: esim., siht. Jos sanan viimeinen kirjain on mukana lyhenteessä, pistettä ei tule, tsto, krs jne. Myös monet katkolyhenteet ovat vakiintuneet pisteettömiksi: oy, ry, alv.
4. Virke päättyy pisteeseen. Myös kysymykset ja toivotukset voi usein päättää pisteeseen. Epäsuoran kysymyslauseen jälkeen tulee piste, jos päälause ei ole kysyvä: En tiedä, milloin juna lähtee. (Mutta: Tiedätkö, milloin juna lähtee?)
5. Luetelman viimeisen alakohdan jälkeen tulee piste:

Virkkeen voi päättää

• • pisteeseen
  • kysymysmerkkiin
  • huutomerkkiin.

Luin Tiina Raevaaran ja Urpu Strellmanin tuoreen Tietokirjailijan kirjan. Vuosien aikana aihetta käsitteleviä teoksia on tullut luettua niin työnä kuin harrastuksena, siksi kiinnostikin, mitä uutta kirja minulle tarjoaisi.

Ilahduin argumentin käsitteen esittelemisestä, koska se tuntuu soveltuvan työkaluksi monenlaisiin tietoteksteihin. Argumentti on kirjoittajan keskeinen väite, josta lukija voi olla samaa tai eri mieltä. Väite toimii tekstin punaisena lankana ja jäsentää tietopalaset kokonaisuudeksi.

Toiseksi toimivaksi työkaluksi poimin kaunokirjallisuudesta tutun käsitteen kohtaus. Kohtauksen kirjoittajat liittivät tietokirjan tarinallisuuteen. Asioita ei vain kerrota, vaan ne näytetään toiminnan, dialogin ja kuvauksen avulla. Kohtaukseen voi kiteyttää jotain olennaista käsiteltävästä asiasta käyttämällä kaunokirjan keinoja mutta tietokirjan sisältöjä.

Otsikointi on niin kaluttu aihe, että en odottanut siltä paljoakaan. Kiinnostuin kuitenkin sen käsittelytavasta: kirjoittajat vertailivat samasta aiheesta kirjoitetun väitöskirjan ja tietokirjan sisällysluetteloja. Tietokirjan otsikot sisälsivät enemmän tulkintaa ja tunnelmaa kuin väitöskirjan. Myös otsikkotyyppien luokittelu esimerkkeineen käy hyvin opetuksen työkaluksi.

Tietokirjailijan kirjan vahvuus on mielestäni kirjoittajien laaja kirjallisuuden tuntemus ja runsaat esimerkit. Kokeneet lukijat hyötyvät ylipäätään enemmän analysoiduista esimerkeistä kuin suorista ohjeista. Vai mitä mieltä olet?

Työssä vain muutos on pysyvää. Henkilöstön täytyy oppia uusia taitoja, uudistaa menettelyjä ja hallita kasvavaa tietomäärää. Itse asiassa oppiminen ei kuitenkaan ole aina välttämätöntä toivottujen tulosten aikaansaamiseksi.

Monipolvisissa vaikeissa ​​tehtävissä – jotka pitää tehdä oikein ja oikeassa järjestyksessä – mallinnettu tehtävätuki vähentää ulkoaopettelun tarvetta. Sairaalan leikkaussalissa tai lentokoneissa olevat tarkistuslistat ovat tehtävätukia – ihmisten ei haluta vaativissa tilanteissa toimivan pelkästään muistinsa varassa. Tehtävätuki on luotettava muistuttaja. Se opastaa kriisitilanteessakin vaihe vaiheelta, miten toimien on edettävä, jotta päästään toivottuun lopputulokseen.

Tehtävätuki myös helpottaa koulutusta. Ulkoa lukemisen sijaan henkilöstö harjoittelee käyttämään tehtävätukea ja jatkaa sen hyödyntämistä samalla tavalla työssään.

Viikon sanan kirjoittajana vierailee Dave Ferguson, joka on luonut tehtävätukia muun muassa GE:lle,  Kraft Foodsille ja vakuutusyhtiöille. Hän on luennoinut aiheesta konferensseissa ja järjestänyt työpajoja tehtävätukien rakentamisesta. Lisätietoja osoitteesta Dave’s Ensampler.

Kirjoja tekemällä ei Suomessa rikastu. Menestys on jo hyvä, jos kirjaa myydään parituhatta; useimmiten myynti jää alle tuhannen. Tekijä saa myydystä kirjasta 2–3 euroa.

Suomen tietokirjailijat järjesti viime lauantaina poliitikkopaneelin, johon osallistuivat eduskuntavaalien ehdokkaat Leena Kostiainen (kok.), Jouni Ovaska (kesk.), Oras Tynkkynen (vihr.) ja Pia Viitanen (sd.). Poliitikot olivat yksimielisiä siitä, että suomenkielisen tieto- ja kaunokirjallisuuden asemaa on vahvistettava. Pienellä kielialueella tarvitaan tukea, jotta omakielinen tuotanto säilyy monipuolisena. Kirjat, lukeminen ja kirjastot ovat Suomen vahvúuksia.

Kirjantekijät saivat hyviä uutisia viime vaalikaudella, kun lainauskorvaukset korotettiin pohjoismaiselle tasolle. Ensi kesänä sähkökirjojen arvonlisävero laskee, niin kuin on jo pitkään toivottu. Tietokirjailijoiden huolenaiheita ovat kuitenkin edelleen kirjastoapurahojen painottuminen kaunokirjallisuuteen ja kopiointikorvausten väheneminen. Tietokirjailijoiden apurahat perustuvat melkein yksinomaan kopiointikorvauksista saatuihin tuloihin.

Pieneksi piristysruiskeeksi tietokirjailijoiden toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietiäinen ehdotti, että työnantajan jakamilla virikeseteleillä voisi ostaa myös kirjoja. Tähän asti ne ovat käyneet maksuksi vain liikunta- ja kulttuuririentoihin. Tämä hyvä idea sai kannatusta myös panelisteilta.

Olen joutunut pohtimaan, miten oikeuskielen käytänteet vaikuttavat virkatekstien luettavuuteen. Eritysen kiinnostavaa on tutkia, mitkä muotoilut ovat perusteltuja ja mitkä taas turhia kapuloita.

Minua esimerkiksi häiritsee muotoilu, jossa nimen ensimmäisen maininnan jälkeen seuraa ilmaus jäljempänä ja jokin käyttönimi. Tavallisessa tekstissäkin pitkä nimi on tapana korvata käyttönimellä, joka on yleensä nimen loppuosa. Käytäntö tuli vastaan viimeksi tietosuojatyöryhmän ohjeissa:

Näissä suuntaviivoissa annetaan 29 artiklan mukaisen tietosuojatyöryhmän, jäljempänä ’tietosuojatyöryhmä’, määrittämiä käytännön ohjeita yleiseen tietosuoja-asetukseen, jäljempänä ’tietosuoja-asetus’, sisältyvästä uudesta henkilötietojen käsittelyn läpinäkyvyyttä koskevasta velvollisuudesta sekä tähän liittyvää tulkinta-apua.

Tekstissä siis puhutaan tietosuojatyöryhmästä niin, että määritettä ”29 artiklan mukainen” ei jatkossa toiseta. Samoin tietosuoja-asetuksesta pudotetaan määrite ”yleinen” pois. Varmuuden vuoksi tekstiin on kuitenkin lisätty hankalat ilmaukset jäljempänä ’tietosuojatyöryhmä’ ja jäljempänä ’tietosuoja-asetus’, joissa on lisäksi virheellisesti käytetty puolilainausmerkkejä. Jos sekaannuksen mahdollisuutta ei ole, tällainen turhantarkkuus johtaa tarpeettoman kapulaiseen kieleen.

Aloin viisi vuotta sitten tehdä väitöskirjaa. Väitöskirjassani tutkin, miten julkisen alan tekstien käytettävyyttä voidaan parantaa. Kysymys on tärkeä demokratian ja osallistamisen kannalta.

Tutkimustyöhön ryhdyin ensinnäkin siksi, että halusin saada parempia työkaluja ja luotettavampaa tietoa virkaviestijöiden koulutuksiin. Toiseksi halusin selvittää, miksi virkatekstien yleistajuistaminen ei vain onnistu, vaikka hyvää tahtoa on ja väkeä jatkuvasti koulutetaan. Pitkän kokemuksen ansiosta minulla oli jo lähtiessä näkemys ongelmista, mutta tutkimuksen aikana kuva on täsmentynyt. Ratkaisuja on nyt etsittävä hierarkian yläpäästä, lähinnä oikeuskielen käytänteiden uudelleenarvioinnista.

Tutkimustekstin kirjoittaminen on ollut avaava kokemus. Kun tutkii ja yleistajuistaa työkseen vaikeita tekstejä, ei haluaisi itse sortua akateemiseen kapulaan. Niin siinä kuitenkin tahtoo käydä: väitöskirjaan kuuluvat tieteenalan erityistermit, lukuisat lähdeviittaukset ja tutkimusprosessin yksityiskohtainen selostaminen. Tekstistä tulee niin toisteista ja pitkäveteistä, että itseäkin hirvittää.

Kun väitöskirja on tarkastettu ja toivottavasti myös hyväksytty, julkaisen siitä verkossa selkotiivistelmän. Toivottavasti sen jaksaa lukea ja pääsee jyvälle tuloksista.

Elaboroida ’täsmentää, työstää, selittää tarkemmin’ tulee kielenkäyttöömme ruotsin ja englannin kautta latinasta. Elaborointia on käytetty yleistajuistamisen menetelmänä esimerkiksi vieraan kielen opetuksessa.

Elaborointia on esitetty vaihtoehdoksi tekstin selkoistamiselle. Katriina Rapatti toteaa artikkelissaan Tekstin vuorovaikutteisuus avaimena ymmärtämiseen, että kielenoppijalle selkoteksti voi olla kielellisesti liian niukka. Siitä on karsittu sellaisia abstrakteja ilmauksia ja kielellisiä rakenteita, jotka olisivat oppimisen kannalta tärkeitä. Sen sijaan että poistettaisiin kaikki vaikeat sisällöt, ne pitäisi selittää tekstissä toisin sanoin. Teksti näin ollen pitenee, kun se selkoistaessa usein lyhenee.

Elaboroinnissa sovelletaan samantyyppisiä keinoja, joilla syntyperäiset kielenpuhujat helpottavat vieraskielisen keskustelukumppaninsa ymmärtämistä. Elaborointia Rapatti kuvaakin kahden kielimuodon yhdistämiseksi: kirjoitettua kieltä rikastetaan havainnollistavalla puheella. Tekstistä tulee ikään kuin lukijan ymmärtäväinen keskustelukumppani.

Tosin selkoistamisen ja elaboroinnin ero on mielestäni pikemminkin näkökulmassa kuin käytännön mukautustyössä. Käytännössä selkotekstiin lisätään myös esimerkkejä ja kuvailevia lisäyksiä. Kuitenkin elaboroinnin korostama eri kielentasojen säilyttäminen on tärkeä painotus.

Olen toiminut nyt pari vuotta Selkokeskuksen asiantuntijana. Ryhdyttyäni työhön ajattelin olevani lähes täysinoppinut, koska olen yleistajuistanut tekstejä koko työikäni. Vähänpä tiesin, sillä olen oppinut koko ajan uutta kokeneilta selkoistajilta. Yksi tärkeä asia on ollut selkotekstin asettelu eli taitto.

Aloin heti käyttää suositeltua 55–60 merkin rivipituutta. Kokenut selkoistaja kuitenkin ehdotti vielä lyhyempää riviä.

Tämän lauseen 45 merkin rivinpituus on hyvä.

Opettelin hiukan vaivoinkin käyttämään selkoteksteissä noin lyhyttä, yhden ilmaus- tai lausekokonaisuuden sisältävää riviä. Virkatekstikin alkoi näin muistuttaa runoa.

Kirjasinkokoani muutin suuremmaksi. Leipätekstissä käytän Arialin pistekokoa 14. Se on mielestäni pienin mahdollinen kirjasinkoko, jota esimerkiksi ikäihmiset vaivatta lukevat. Opettavaista oli katsoa, kuinka 85-vuotias yritti selvitä kaupungin lähettämästä parinkymmenen sivun ohjeesta, joka oli kirjoitettu pistekoolla 11. Ei onnistunut lukeminen.

Yleiset asetteluohjeet ovat samantyyppisiä kuin muissakin teksteissä. Tuttuja kirjasintyyppejä luetaan nopeimmin. Pienaakkoset ovat helpompia kuin suuraakkoset. Paras kontrasti on, kun käytetään mustaa tekstiä valkoisella taustalla. Palstan vasen reuna tasataan, oikea on liehu. Korostuskeinoja käytetään vain harkiten.