Olen toiminut nyt pari vuotta Selkokeskuksen asiantuntijana. Ryhdyttyäni työhön ajattelin olevani lähes täysinoppinut, koska olen yleistajuistanut tekstejä koko työikäni. Vähänpä tiesin, sillä olen oppinut koko ajan uutta kokeneilta selkoistajilta. Yksi tärkeä asia on ollut selkotekstin asettelu eli taitto.

Aloin heti käyttää suositeltua 55–60 merkin rivipituutta. Kokenut selkoistaja kuitenkin ehdotti vielä lyhyempää riviä.

Tämän lauseen 45 merkin rivinpituus on hyvä.

Opettelin hiukan vaivoinkin käyttämään selkoteksteissä noin lyhyttä, yhden ilmaus- tai lausekokonaisuuden sisältävää riviä. Virkatekstikin alkoi näin muistuttaa runoa.

Kirjasinkokoani muutin suuremmaksi. Leipätekstissä käytän Arialin pistekokoa 14. Se on mielestäni pienin mahdollinen kirjasinkoko, jota esimerkiksi ikäihmiset vaivatta lukevat. Opettavaista oli katsoa, kuinka 85-vuotias yritti selvitä kaupungin lähettämästä parinkymmenen sivun ohjeesta, joka oli kirjoitettu pistekoolla 11. Ei onnistunut lukeminen.

Yleiset asetteluohjeet ovat samantyyppisiä kuin muissakin teksteissä. Tuttuja kirjasintyyppejä luetaan nopeimmin. Pienaakkoset ovat helpompia kuin suuraakkoset. Paras kontrasti on, kun käytetään mustaa tekstiä valkoisella taustalla. Palstan vasen reuna tasataan, oikea on liehu. Korostuskeinoja käytetään vain harkiten.

Olin viime viikon Israelissa. Onnekseni kyltit eivät olleet pelkkää hepreaa. Kovin pitkälle en olisi selvinnyt lainasanavarastollani: amen, bagel, cider, halleluja, kibbutsi, klezmer, kosher.

Eri kirjoitusjärjestelmät ja vaihtelevat siirtokirjoitukset aiheuttivat kuitenkin autoillessa päänvaivaa. Raamatusta tutut suomalaiset sovinnaisnimet oli usein vaikea yhdistää omakielisiin paikannimiin.

Jerusalem olikin hepreaksi Yerushalayim ja arabiaksi Al-Quds.

Jeesuksen kotikaupungin Nasaretin väestöstä 70 prosenttia on arabeja, jotka kutsuvat paikkaa nimellä An-Nāşirah. Hepreaksi se on Nazerat.

Aabrahamin asuinpaikka Beerseba muuttui heprealaisittain muotoon Be’ér-Sheva, arabialaisittain taas Bi’r as-Saba‘.

Suomalaisille tuttu kaupunginnimi Jaffa on kylteissä heprealaisittain muodossa Yafo tai arabialaisittain Yāffā.

Yleistä sekaannusta lisää – kaoottisen liikenteen lisäksi – se, että nimistä esiintyy kylteissäkin useita erilaisia kirjoitusasuja. Jos siis lähdet autoilemaan Israeliin, ei muuta kuin mazel tov ’onnea’.

Suomen tietokirjailijat on julkaissut Sähköistyvä koulu -artikkelikokoelman, joka on luettavissa sähkökirjana yhdistyksen verkkosivuilla. Kirjassa on 20 kirjoittajaa, ja ideana on tarjota moninäkökulmainen katsaus digioppimiseen. Poimin artikkeleista kolme olennaista digihaittaa ja kolme digihyötyä.

Digihaittoja

Antti Pirhonen: Opettajien asiantuntemusta ei hyödynnetä käyttöönotossa, vaan pedagogisen ymmärryksen syrjäyttää ”paikallisen ICT-toimittajan hiotut argumentit”.

Kai Hakkarainen ja Pirita Seitamaa-Hakkarainen: Digiteknologiaa käytetään kirjoittamiseen ja pinnallisiin tehtäviin, mutta liian vähän isoihin projekteihin ja vaativampaan tiedonrakenteluun.

Timo Tossavainen: Sähköisten oppimateriaalien etuja perustellaan useimmiten opettajan työn automatisoinnilla, ei uusilla oppimismahdollisuuksilla.

Digihyötyjä

Johannes Pernaa ja Simo Veistola: Haastavat ilmiöt esimerkiksi kemian opetuksessa voidaan tarjota sähköisesssä kirjassa interaktiivisina simulaatioina tai animaatioina.

Teuvo Sankila: Sähköisessä muodossa olevat materiaalit helpottavat sisältöjen kääntämistä ja sovittamista paikallisiin tarpeisiin.

Kai Hakkarainen ja Pirita Seitamaa-Hakkarainen: Mobiilit ja langattomat teknologiat mahdollistavat kaikkien paikkojen muuttamisen oppimisen tiloiksi.

Lisähyödyksi poimin omasta artikkelistani asiantuntijoiden globaalin verkostoitumisen ja vuorovaikutuksen, joka onnistuu esimerkiksi suosikkikanavassani Twitterissä.

Yhdyssanaan tulee yhdysmerkki, jos alku- tai loppuosa on erisnimi (Nokia-puhelin), lyhenne (gsm-verkko) tai numero (12-kerroksinen). Jos yhdyssanan alkuosa koostuu monesta sanasta, yhdysmerkkiä ennen tulee sanaväli eli välilyönti (Helsingin Sanomat -lehti). Jos taas yhdyssanan jälkiosassa on monta sanaa, sanaväli tulee yhdysmerkin jälkeen (Suur- New York). Jos sekä alkuosassa että loppuosassa on monta sanaa, välilyönnin voi panna ennen tai jälkeen yhdysmerkin (Myllyn Paras- gluteeniton sitruunapulla tai Myllyn paras -gluteeniton sitruunapulla). Välilyöntiä ei tule seuraaviin tapauksiin:

• valtiolle.fi-osoite
• 3–6-vuotiaat
• Helsinki–Tampere-rata
• Pohjois-Kymenlaakso-lehti.

Jos moniosaisessa alku- tai loppuosassa ei ole sanaväliä, sitä ei myöskään tule yhdysmerkin yhteyteen.

Lauantaina tuli käytyä Educa-messuilla. Siellä julkistettiin Sähköistyvä koulu -artikkelikokoelma, jossa on mukana myös oma artikkelini ”Millaista digikoulutusta opettajat tarvitsevat?”.

Yksi kahdestakymmenestä kirjoittajasta on Otavan kustannuspäällikkö Teuvo Sankila, joka puhui julkistamistilaisuudessa ammattimaisen oppikirjanteon merkityksestä digitalisaatiossa. Hänen mukaansa luotettavuus, kokonaisuuden hallinta ja ikäryhmän mukainen esitystapa edellyttävät nykyistä kustantajavetoista tuottamista.

Avoimista verkkoaineistoista hyötyvät hänen mukaansa vasta vanhemmat opiskelijat. He osaavat lukea kriittisesti ja hahmottaa kokonaisuuden usein pirstaleisesta verkkotiedosta. Avoimista aineistoista on hyötyä myös isompien opetuksen eriyttämisessä ja ajantasaistamisessa.

Varsinainen yllätys oli Sankilan tarjoama tutkimustieto, jonka mukaan brittikouluissa 90 prosenttia oppimateriaaleista tuotetaan paikallisesti. Mitään suomalaisen kaltaista yhtenäistä oppikirjakulttuuria ei ole. Materiaalin laatu näin ollen vaihtelee paljon kouluittain.

Sankilan näkemyksen mukaan suomalainen käytäntö tuo tasa-arvoa oppilaille. Kaikki saavat uuden opetussuunnitelman mukaiset laadukkaat paperiset tai sähköiset kirjat käteensä samaan aikaan. Tässä lienee kuitenkin syytä muistuttaa, että vaihtoehtoisiakin tapoja on ja puhuja edusti kustantajan näkemystä.

Perjantaina osallistuin paneeliin Tampereen yliopistossa. Paneeli liittyi tiedeviestinnän opintokokonaisuuden avaukseen.

Tilaisuuden avasi tutkimuspäällikkö Sanna Kivimäki, joka vertasi tiedeviestintää translatoriseen toimintaan. Tiedeviestintä on kielensisäistä kääntämistä, jossa viestijän tehtävänä on yhdistää tutkijan maailma lukijan maailmaan.

Apulaisprofessori Johanna Vaattovaara korosti, että tiedeviestinnässä ei ole kyse tekstin vaan ilmiöiden yleistajuistamisesta. Uutta tutkimustietoa pitää välittää yleistajuisesti, koska sitä tarvitaan yhteiskunnallisen päätöksenteon tueksi. Tutkimusraportteina tieto ei tavoita edes toisten alojen asiantuntijoita, saati päätöksentekijöitä ja kansalaisia.

Paneelissa pohdimme yhdessä Satu Lipposen, Heidi Jaunin, Natasha Vilokkisen kanssa yleistajuistamisen voittoja ja tappioita. Yhteinen näkemyksemme oli, että yleistajuistaminen vaatii useamman työstämiskierroksen. Hyötyä on kollegoiden palautteesta ja siitä, että teksteistä sekä merkityksistä keskustellaan. Yksi keskustelun areena on Twitter, joka pakottaa tiivistämään ja yleistajuistamaan tiedeviestit.

Tutkijoiden sosiaalisen median käytöstä onkin juuri viime päivinä keskusteltu Helsingin Sanomien palstoilla. Tukea tiedeviestijöiltä sai professori Pekka Isotaluksen kannanotto, jossa hän katsoi someviestinnän kuuluvan nykyisin olennaisena osana tutkijan työnkuvaan.

Viime aikoina ovat lukuhaasteet sinkoilleet. Nuorten vähentynyt paperikirjojen ja -lehtien lukeminen on suosittu juttujen aihe. On poliittisesti korrektia olla huolissaan siitä, että internet turmelee lukutaidon.

Mitä jos tilannekuvaa tulkitaankin väärin? Jospa meidän ei tarvitsekaan olla huolissamme nuorten vaan vanhojen yksiulotteisesta lukutaidosta. Tätä tulkintaa tukee tuore yhdysvaltalainen tutkimus, joka osoitti, että yli 65-vuotiaat levittivät eniten valeuutisia. Ikä selitti paremmin kuin poliittinen kanta tai muut taustatekijät tekaistujen juttujen jakamista. Vanhan mediamaailman kasvatteja oli helppo jymäyttää valeuutisilla, kunhan ulkoasu ja tyylilaji tuntuivat oikeilta.

Voimme nyt siis hetkeksi unohtaa nuorten holhoamisen ja keskittyä laajentamaan omaa informaatiohorisonttiamme. Tempaistaan käyntiin digilukuhaaste, joka kannustaa meitä ikäihmisiä tutkimaan Wikipediaa ja arvioimaan artikkeleita sisällön eikä alustan mukaan. Myös Twitter-keskusteluihin osallistuminen on terveellistä vastapainoa seniorien Facebookissa norkoilulle. Internetin ihmemaailmassa jokamies voi lukea myös kansainvälisiä laatulehtiä ja huomata, että ainoa totuus ei ole oman paikkakunnan paperisessa aamulehdessä.

Monille nuorillehan tämä onkin jo tuttua.

Loppiaisaterialla 8-vuotiaan Kallen äiti kertoi, että poika ei muista kirjoittaa koulussa me menemme vaan tekstiin tulee väistämättä me mennään. Eipä ole ihme, sillä puheessa esiintyy lähes poikkeuksetta mennään monikon ensimmäisessä persoonassa, vaikka kirjoitetussa kielessä ei suositella käyttämään passiivimuotoista verbiä tässä yhteydessä.

Kallen äiti kysyi, mahdetaanko passiivin käyttö jossain vaiheessa hyväksyä. Todennäköisesti sitä ei ihan lähiaikoina hyväksytä, koska muutos olisi verbintaivutuksessa melko suuri. Kuitenkin askel siihen suuntaan on otettu jo käskymuodoissa: niissä on suosituksen mukaista käyttää monikon ensimmäisessä persoonassa passiivia ja kirjoittaa mennään ulos. Kallenkaan ei onneksi tarvitse palata aiempaan imperatiivimuotoon menkäämme ulos, jota ei kielenkäytössä enää juuri tapaa.

Mennään-kysymys pani miettimään, nopeutuuko puhekielisten ilmausten tulo kirjoitettuun kieleen sosiaalisen median ansiosta. Käytän nimittäin itsekin pikaviesteissä usein tuota passiivimuotoa: me tullaan kolmeksi, me lähdetään töihin. Nyt kun puhekieltä näkee jatkuvasti kirjoitettuna, ero puhutun ja kirjoitetun kielimuodon välillä hälvenee. Silmä tottuu ja on entistä sallivampi.

On Viikon sanan arvoinen tapahtuma, kun televisio-ohjelman tekstityksessä on kirjoitettu oikein joen nimi. Yleensä aina näissä tapauksissa nimeen on liitetty yhdysmerkki, joka ei siihen suosituksen mukaan kuulu. Vierasperäiset joennimet – Seinejoki, Thamesjoki, Coloradojoki ja niin edelleen – kirjoitetaan siis samaan tapaan kuin suomalaisetkin: Aurajoki, Kokemäenjoki, Tornionjoki. Yhdysmerkki tulee vain sellaisiin tapauksiin, joissa itse nimi on useampiosainen, esimerkiksi La Plata -joki.

Toisaalta ei ole ihme, että erilaisia kirjoitusasuja esiintyy, sillä maantieteelliset nimet ovat aiheuttaneet päänvaivaa kielilautakunnallekin. Ohjeet ulkomaisten yhdysnimien kirjoittamisesta vakiintuivat melko myöhään, kertoo Taru Kolehmainen Kielenhuollon juurilla -historiassaan. Pitkään kotimaiset paikannimet kirjoitettiin yhteen ja vierasperäiset erilleen. Kotimaisten nimien katsottiin tiivistyvän tai sulautuvan yhdyssanoiksi, vierasperäisten ei. Lisäksi vierasperäisten nimien kirjoitusasuun vaikutti myös alkukielen malli. Kirjoitusohjeet olivat Kolehmaisen mukaan niin niukkoja, että niiden perusteella oli vaikea ratkaista, kirjoitetaanko nimi yhteen, erilleen vai yhdysmerkillisenä. Delawarejoen tyyppiset nimet kuitenkin kirjoitettiin enimmäkseen yhteen ilman yhdysmerkkiä jo 1930-luvulla. Ohjeistusta täsmennettiin 1960-luvulla ja ulkomaisiin yhdysnimiin suositeltiin soveltamaan samoja kirjoitussääntöjä kuin vastaaviin suomalaisiin nimiin.

Viime viikolla Ylen toimittaja kiinnitti huomiota Oulun kaupungin jouluntoivotukseen, jossa hän huomasi kaksi kirjoitusvirhettä. Toimittaja pyysi haastattelua erityisesti joulu-sanan kirjoitusasusta. Suomessa juhlapyhät kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, vaikka korteissa ja mainoksissa näkee jatkuvasti isoa alkukirjainta. Joka vuosi aihe synnyttää vilkkaan keskustelun, ja nytkin sinkoilivat kärjekkäät kommentit puolesta ja vastaan.

Näkökulma kannattaa tässäkin tapauksessa etäännyttää joulukorteista ja mainoksista yleisempiin kielenhuollon periaatteisiin. Kielenhuollon tehtävänä on ohjata ja yhtenäistää kielen käytäntöjä, niin että jokaisen kirjoittajan ei tarvitse erikseen pohtia sanojen kirjoitusasuja. Samalla tavalla standardointiin pyritään monilla aloilla – tietotekniikassa, insinööritieteissä, terveydenhuollossa –, koska yhtenäiset merkintätavat helpottavat ja nopeuttavat työntekoa.

Kielenhuollon suositukset perustuvat sopimuksiin, joita tarkistetaan aika ajoin. Suosituksista päättävät kielen ammattilaisista koostuvat asiantuntijaryhmät, jotka myös perustelevat näkemyksensä. Suosituksista kerrotaan oppikirjoissa, kielioppaissa ja sanakirjoissa.

Viime aikoina kielenhuollossa on alettu suosia enemmän rinnakkaismuotoja yhden oikean vaihtoehdon sijasta. Ei siis ole mahdotonta, että juhlapyhien alkukirjaimen valinnanvapautta lisätään. Siihen asti toivotellaan kuitenkin hyvää joulua pienellä alkukirjaimella.