Tietokirjailijoiden seminaarin keskusteluissa esitettiin epäileviä näkemyksiä sosiaalisen median sopivuudesta tutkijoiden käyttöön. Aloin vastineeksi kerätä listaa tutkijoista, jotka käyttävät aktiivisesti Twitteriä. Pyysin perjantaina apua muilta tviittaajilta, mikä saikin aikaan viestivyöryn, jonka selvitteleminen kesti pari päivää. Twitter osoittautui taas käyttökelpoiseksi työkaluksi.

Listaa rakentaessani poimin keskusteluista myös Twitterin tutkijakäytön etuja ja haittoja.

Etuja

• Uusimmat tiedeuutiset
• Artikkelivinkit
• Keskustelu tutkimuksista
• Kansainväliset verkostot
• Tutkijoiden välinen viestintä
• Uuden tiedon yhteisöllinen luominen
• Uudet näkökulmat
• Yleistajuistaminen
• Mediahuomio

Haittoja

• Vie aikaa tutkimustyöltä.
• Tieto on satunnaista.
• Perusteleva esitystapa ei onnistu.
• Tulokset leviävät puolivalmiina.
• Keskustelut ovat liian monipolvisia.
• Trollaus ja vihaviestintä pilaa keskustelut.

Tuloksena on 200 tutkijan lista, jonka voit tilata sellaisenaan tai etsiä listalta sopivia seurattavia. Kiitos kaikille kommentoijille – jatketaan työstämistä.

Virkatekstit pitäisi suunnitella käyttäjäkeskeisesti. Käyttäjäkeskeinen suunnittelu perustuu seuraaville periaatteille:

• Suunnittelu pohjautuu ymmärrykseen käyttäjistä ja ympäristöstä.
• Käyttäjät ovat osallisina suunnittelu- ja kehitystyössä.
• Suunnittelua ohjaavat käyttäjien arvioinnit.
• Suunnittelu ottaa huomioon koko käyttäjäkokemuksen.

Käyttäjien palautetta on pikku hiljaa alettu kuulla ja ottaa huomioon virkatekstien sekä lomakkeiden kehitystyössä. Tarvitaan kuitenkin systemaattista toimintatapaa, niin että käyttäjäkokemus otetaan huomioon kaikessa tekstintuotannossa, ei vain tietyillä erityisaloilla kuten terveydenhuollossa.

Lyhyys on aliarvostettu ominaisuus työteksteissä. Lyhyet tekstit säästävät lukijoiden kallista työaikaa.

Lyhyt teksti tosin vaatii kirjoittajalta enemmän toimitustyötä. Jos kirjoittaja kuitenkin uhraa oman tekstinsä tiivistämiseen aikaa puoli tuntia enemmän ja pystyy näin lyhentämään sen puoleen, hän säästää myös kaikilta lukijoiltaan puolet lukuajasta.

Mikäli alkuperäisen tekstin pituus on kolme sivua eli 850 sanaa, tavallinen lukija kuluttaa sen lukemiseen viisi minuuttia, kun keskimääräinen lukunopeus on 170 sanaa minuutissa. Jos lukijoita on sata ja lukuaika puolittuu, työaikaa säästyy tämän yhden tekstin lukemisessa yhteensä yli neljä tuntia. Etu on merkittävä, koska ihmiset lukevat työpäivän aikana lukuisia tekstejä ja sähköposteja.

Toimihenkilöiden tehtävät ovat nykyisin suurelta osin lukemista ja kirjoittamista. Tekstien laatuun tulisi siksi kiinnittää paljon enemmän huomiota. Sillä on vaikutusta paitsi työtehoon myös työviihtyvyteen erityisesti julkishallinnossa.

Yleensä vieroksun sosiaalisen median meemejä ja haasteita. Tartuin Twitterissä ensimmäistä kertaa haasteeseen, kun pyydettiin jakamaan seitsemän kirjaa seitsemänä päivänä ilman selityksiä.

1. Hamlet
2. Rikos ja rangaistus
3. Kielitoimiston sanakirja
4. Seitsemän veljestä
5. Teurastamo 5
6. Melukylän lapset
7. Don Quijote

Kirjahaasteen aloitin Shakespearella 17.4. ja päätin 23.4. Cervantesiin. Hamlet on ikuinen suosikkini, mutta täytyy myöntää, että Don Quijoten valinta perustui ensisijaisesti siihen, että viimeinen valinta osui kirjan ja ruusun päiväksi. Se taas sattuu olemaan sekä Shakespearen että Cervantesin kuolinpäivä.

Rikos ja rangaistus oli nuorena tajuntaa myllertävä lukukokemus, josta innostuin aikanaan laudaturtyönkin tekemään. Päähenkilö Raskolnikovilla on myös yhteys Hamletin mielenmaisemaan, joten ei ole yllätys, että molemmat puhuttelevat. Kiven Seitsemässä veljeksessä viehättää rikkaan kielen lisäksi huumori, joka on myös Vonnegutin tuotannon ytimessä – tosin huumori on huomattavasti sarkastisempaa kuin Kiven kotoisa sanailu. Astrid Lindgrenin lastenkirjat on kaikki tarkkaan tutkittu, mutta mitään en ole lukenut useampaa kertaa kuin Melukylän lapsia. Sen suosio näyttää kestäneen sukupolvesta toiseen.

Rikoin haasteen säännöt, kun ryhdyin selittämään valintojani. Ylipäätään kaikenlainen arvottava listaus tuntuu aina jotenkin kapeakatseiselta tieto- ja kaunokirjallisuuden rajattomassa maailmassa. Jääköön tämä haaste siis ensimmäiseksi ja viimeiseksi.

Käytän melko paljon kaksoispistettä, joskus liikaakin. Kun samaan kappaleeseen on tullut parikin kaksoispistettä, yleensä oikoluvussa poistan toisen. Kaksoispiste on yleensä melko helposti vaihdettavissa pilkuksi, pisteeksi tai ajatusviivaksi.

Kaksoispisteen käytössä on vain muutama sudenkuoppa. Useimmin sitä käytetään väärin luetelman yhteydessä. Monet luulevat, että johtolauseen perässä on aina oltava kaksoispiste ennen luetelman alakohtia. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kaksoispistettä ei käytetä, jos johtolause vaatii täydennyksekseen alakohdat.

Hakemuksen liitteeksi tarvitaan

• tutkimussuunnitelma
• ohjaajan suositus
• aikataulu.

Kaksoispiste merkittäisiin, jos johtolause olisi muotoiltu esimerkiksi seuraavasti: Hakemukseen tarvitaan seuraavat liitteet: – –. Kaksoispistettä käytetään siis saman periaatteen mukaan kuin tavallisessa virkkeessä.

Kaksoispistettä ei myöskään voi käyttää, jos luettelo on virkkeen keskellä. Luettelon tai muun kaksoispisteen erottaman jakson on päätettävä virke.

Usein näyttää myös hämmentävän se, milloin kaksoispisteen jälkeen tulee pieni ja milloin iso alkukirjain. Yleensä käytetään pientä alkukirjainta, mutta jos kasoispistettä seuraa useamman virkkeen luettelo, merkitään iso alkukirjain. Otsikoissa on mahdollista käyttää kaksoispisteen jälkeen isoa tai pientä alkukirjainta.

• Tulospäivä: Sellun hyvä menekki yllätti
• Tulospäivä: sellun hyvä menekki yllätti

Huutomerkki on mielestäni ikävin välimerkki. Käytän sitä harvoin, jos koskaan. En keksi sille asiatekstissä luontevaa käyttöä.

Suositusten mukaan huutomerkillä voi päättää virkkeen, joka ilmaisee napakkaa käskyä (Älä ruoki lintuja!) tai innostusta tai voimakasta tunnetta (Olen niin onnellinen!). Huutomerkin historia tukee jälkimmäistä käyttöä, sillä sen uskotaan kehittyneen latinan sanasta io ’hurraa’. Kirjurit merkitsivät sen mieluisan lauseen loppuun, ja siitä muotoutui pikku hiljaa yksi merkki hiukan samaan tapaan kuin &-merkistä. Huutomerkki oli siis jonkinlainen keskiajan hymiö.

Huutomerkkiä voi suositusten mukaan käyttää myös huudahdusten jälkeen (Auts!), puhutteluissa (Arvoisa vastaanottaja!) ja toivotuksissa (Hyvää pääsiäistä!). Itse suosin näissäkin tapauksissa pistettä, koska huutomerkki tuntuu liian voimakkaalta, melkein kuin suuraakkosilla kirjoittaisi. Näiden kahden yhdistelmä onkin suorastaan tyrmäävä.

Huutomerkistä riittäisi mielestäni yksi suositus: älä käytä.

Piste on välimerkki, jota yleensä käytetään oikein. Muutamassa tapauksessa on horjuntaa:

1. Järjestysluvuista piste usein unohtuu, erityisesti päiväyksissä. Kuukauden jälkeen merkitään piste: 4.2019.
2. Kellonajoissa tunnit ja minuutit erotetaan pisteellä, ei kaksoispisteellä: klo 11.30.
3. Lyhenteeseen tulee piste vain silloin, kun sanaa on lyhennetty lopusta tai se muodostuu sanojen alkukirjaimista: esim., siht. Jos sanan viimeinen kirjain on mukana lyhenteessä, pistettä ei tule, tsto, krs jne. Myös monet katkolyhenteet ovat vakiintuneet pisteettömiksi: oy, ry, alv.
4. Virke päättyy pisteeseen. Myös kysymykset ja toivotukset voi usein päättää pisteeseen. Epäsuoran kysymyslauseen jälkeen tulee piste, jos päälause ei ole kysyvä: En tiedä, milloin juna lähtee. (Mutta: Tiedätkö, milloin juna lähtee?)
5. Luetelman viimeisen alakohdan jälkeen tulee piste:

Virkkeen voi päättää

• • pisteeseen
  • kysymysmerkkiin
  • huutomerkkiin.

Luin Tiina Raevaaran ja Urpu Strellmanin tuoreen Tietokirjailijan kirjan. Vuosien aikana aihetta käsitteleviä teoksia on tullut luettua niin työnä kuin harrastuksena, siksi kiinnostikin, mitä uutta kirja minulle tarjoaisi.

Ilahduin argumentin käsitteen esittelemisestä, koska se tuntuu soveltuvan työkaluksi monenlaisiin tietoteksteihin. Argumentti on kirjoittajan keskeinen väite, josta lukija voi olla samaa tai eri mieltä. Väite toimii tekstin punaisena lankana ja jäsentää tietopalaset kokonaisuudeksi.

Toiseksi toimivaksi työkaluksi poimin kaunokirjallisuudesta tutun käsitteen kohtaus. Kohtauksen kirjoittajat liittivät tietokirjan tarinallisuuteen. Asioita ei vain kerrota, vaan ne näytetään toiminnan, dialogin ja kuvauksen avulla. Kohtaukseen voi kiteyttää jotain olennaista käsiteltävästä asiasta käyttämällä kaunokirjan keinoja mutta tietokirjan sisältöjä.

Otsikointi on niin kaluttu aihe, että en odottanut siltä paljoakaan. Kiinnostuin kuitenkin sen käsittelytavasta: kirjoittajat vertailivat samasta aiheesta kirjoitetun väitöskirjan ja tietokirjan sisällysluetteloja. Tietokirjan otsikot sisälsivät enemmän tulkintaa ja tunnelmaa kuin väitöskirjan. Myös otsikkotyyppien luokittelu esimerkkeineen käy hyvin opetuksen työkaluksi.

Tietokirjailijan kirjan vahvuus on mielestäni kirjoittajien laaja kirjallisuuden tuntemus ja runsaat esimerkit. Kokeneet lukijat hyötyvät ylipäätään enemmän analysoiduista esimerkeistä kuin suorista ohjeista. Vai mitä mieltä olet?

Työssä vain muutos on pysyvää. Henkilöstön täytyy oppia uusia taitoja, uudistaa menettelyjä ja hallita kasvavaa tietomäärää. Itse asiassa oppiminen ei kuitenkaan ole aina välttämätöntä toivottujen tulosten aikaansaamiseksi.

Monipolvisissa vaikeissa ​​tehtävissä – jotka pitää tehdä oikein ja oikeassa järjestyksessä – mallinnettu tehtävätuki vähentää ulkoaopettelun tarvetta. Sairaalan leikkaussalissa tai lentokoneissa olevat tarkistuslistat ovat tehtävätukia – ihmisten ei haluta vaativissa tilanteissa toimivan pelkästään muistinsa varassa. Tehtävätuki on luotettava muistuttaja. Se opastaa kriisitilanteessakin vaihe vaiheelta, miten toimien on edettävä, jotta päästään toivottuun lopputulokseen.

Tehtävätuki myös helpottaa koulutusta. Ulkoa lukemisen sijaan henkilöstö harjoittelee käyttämään tehtävätukea ja jatkaa sen hyödyntämistä samalla tavalla työssään.

Viikon sanan kirjoittajana vierailee Dave Ferguson, joka on luonut tehtävätukia muun muassa GE:lle,  Kraft Foodsille ja vakuutusyhtiöille. Hän on luennoinut aiheesta konferensseissa ja järjestänyt työpajoja tehtävätukien rakentamisesta. Lisätietoja osoitteesta Dave’s Ensampler.

Kirjoja tekemällä ei Suomessa rikastu. Menestys on jo hyvä, jos kirjaa myydään parituhatta; useimmiten myynti jää alle tuhannen. Tekijä saa myydystä kirjasta 2–3 euroa.

Suomen tietokirjailijat järjesti viime lauantaina poliitikkopaneelin, johon osallistuivat eduskuntavaalien ehdokkaat Leena Kostiainen (kok.), Jouni Ovaska (kesk.), Oras Tynkkynen (vihr.) ja Pia Viitanen (sd.). Poliitikot olivat yksimielisiä siitä, että suomenkielisen tieto- ja kaunokirjallisuuden asemaa on vahvistettava. Pienellä kielialueella tarvitaan tukea, jotta omakielinen tuotanto säilyy monipuolisena. Kirjat, lukeminen ja kirjastot ovat Suomen vahvúuksia.

Kirjantekijät saivat hyviä uutisia viime vaalikaudella, kun lainauskorvaukset korotettiin pohjoismaiselle tasolle. Ensi kesänä sähkökirjojen arvonlisävero laskee, niin kuin on jo pitkään toivottu. Tietokirjailijoiden huolenaiheita ovat kuitenkin edelleen kirjastoapurahojen painottuminen kaunokirjallisuuteen ja kopiointikorvausten väheneminen. Tietokirjailijoiden apurahat perustuvat melkein yksinomaan kopiointikorvauksista saatuihin tuloihin.

Pieneksi piristysruiskeeksi tietokirjailijoiden toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Pietiäinen ehdotti, että työnantajan jakamilla virikeseteleillä voisi ostaa myös kirjoja. Tähän asti ne ovat käyneet maksuksi vain liikunta- ja kulttuuririentoihin. Tämä hyvä idea sai kannatusta myös panelisteilta.