Luin vihdoin kirjan Totuuden jälkeen – Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana, jonka ovat kirjoittaneet Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo, Olli Seuri ja Antto Vihma. Tekijöiden mukaan totuudenjälkeistä aikaa leimaavat yhteiskunnan polarisaatio ja teknologinen kehitys. Ennakoin kirjan ryöpyttävän sosiaalista mediaa, mutta terävin kritiikki kohdistuikin perinteisen median heikkouksiin. Virkistävää.
Tekijät eivät silti luota verkkomaailman tasa-arvoistavaan utopiaan, jota meikäläinen on tottunut haikailemaan. Valta ei heidän mukaansa verkossakaan jakaudu tasaisesti, vallanpitäjät vain ovat vaihtuneet. Portinvartijoina eivät enää ole lehtimogulit vaan ylikansalliset digijätit. Googlesta on tullut synonyymi hakukoneelle ja Facebookista sosiaaliselle medialle. Ongelmana on kuplat, kasautuminen ja kritiikittömyys.
Puhtaita papereita ei siis saa perinteinenkään media. Viiden esimerkkitapauksen avulla havainnollistetaan, kuinka luotettuja lehtiä ja toimittajia harhautetaan toimimaan eri eturyhmien äänitorvina. Työmies Putkonen heittää ”Rapalan vieheen toimittajamereen” ja saa räjähtävillä lepakoilla oman agendansa otsikoihin ja yleiseen keskusteluun. Turvekampanjan epätodet iskulauseet jäävät elämään, kun keskustelu ohjataan ruotimaan kampanjan suunnitelleen mainostoimiston toimintaa. Media lankeaa myös toistuvasti populistisiin ”EU kieltää” -otsikoihin, vaikka vuosia kiertäneet samat kieltojutut on jo moneen kertaan osoitettu epätosiksi.
Perinteisen median kriisi ja lehtien tilaajakato johtuu osittain myös alan omista toimintatavoista. Uudistumiseen tarvitaan tekijöiden mukaan dialogia yleisön kanssa, itsekritiikkiä ja realistista tilannekuvaa. Median on osoitettava kykynsä totuuden puolustajana ja paskapuheen paljastajana.