Luin viime viikolla Vesa Heikkisen ja Tapio Pajusen Kasalaistaito-kirjan, joka oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana viime syksynä. Kirjan alussa politiikkaa jäsennettiin sanaluokkien avulla. Suosituimpia politiikan substantiiveja on kansa. Kansalla on käyttöä joka lähtöön: se voi viitata yhtenäistävästi meihin kaikkiin tai olla erottavasti vastakohtana herroille tai muille kansallisuuksille. Politiikan verbejä taas ovat olla ja kehittää. Olla-verbi ei johda mihinkään, vaan se kuvaa ja luokittelee asiantiloja. Kun asioita kehitetään, luodaan mielikuva jostain positiivisesta, joka kuitenkin jää sopivasti täsmentymättä. Politiikan adjektiivi on hyvä. Ja poliitikon ”on hyvä, että” esitetään kiistattomana, vaikka kyse on mielipiteistä. Politiikan pronomini on me, käyttökelpoinen suostuttelusana. Meitittely luo yhteishenkeä ja velvoittaa, vaikka epäselvää on, ketkä meihin kulloinkin kuuluvat. Kansalistaitoa on ymmärtää, että sanoilla ei ole oikeita muuttumattomia merkityksiä, vaan ne elävät tarkoitusperien mukaan.