Digiajan virkamiehen on oltava itse läsnä sosiaalisessa mediassa kertomassa näkemyksiään arkisella yleiskielellä. Tavoitettavuus paranee, ja kansalaisten kynnys yhteydenottoon alenee.

Sosiaalinen media myös muuttaa hallintokieltä. Kun virkamiehet ja asiantuntijat ovat suorassa yhteydessä kansalaisten kanssa, on vaikea linnoittautua etäännyttävän kapulan suojiin. Asioista on yksinkertaisesti opittava puhumaan selväkielellä.

Twitter muun muassa on verraton työkalu, joka pakottaa tiivistämään ja yleistajuistamaan sanontaansa. Se sopii kansalaiskeskusteluun ja viestinnän kehittämiseen. Keskustelun seuraaminen on ainakin yhtä oleellista kuin oma puhe. Tviitit tarjoavat paljon useammin hiljaisia signaaleja kuin niitä äänekkäitä, joihin perinteinen media tarttuu.

Virkamies ei voi ulkoistaa läsnäoloaan, se täytyy sisäistää.

Huolto- ja remonttifirmojen tiedotteet ovat rikasta aineistoa kielenhuoltajille. Kun ydintehtävä on muu kuin paperinpyörittely, kieliasuun ei juuri kiinnitetä huomiota. Annan tämän kerran ohjeet tiedotteiden parantamiseksi ja jätän huomauttelun siihen, jos pihatyöt hoidetaan asiallisesti. Ottakaa huomioon seuraavat seikat:

1) Tekstiä ei kirjoiteta suuraakkosin.
2) Ei otsikoksi HUOM! vaan ”Pihat ja autohalli pestään 11.4. klo 13–15”.
3) ”Suoritamme pesun” on selväkielellä ”pesemme”.
4) Kaikki neljä huutomerkkiä muutetaan pisteiksi.
5) Poistetaan turha yhdysmerkki ilmauksesta ”pihojen- sekä autohallin”.
6) 11.04-16 korjataan muotoon 11.4.2016; vuoden voi myös jättää pois.
7) KLO.-lyhenteeseen ei tule pistettä.
8) Rajakohtailmaus 13.00-15.00 vaatii pitkän viivan: 13–15.
9) Kun ilmauksessa on tuo viiva, ei enää merkitä ”välisenä aikana”.

Kiitos.

Puhuimme viime viikolla blogeista Asiantuntija digitodellisuudessa-koulutuksessa. Asiantuntijalle blogi on luonteva sosiaalisen median kanava, sikäli että kirjoittaminen on useimman hänen päätyötään. Luulisi siis, että kynnys laajentaa julkaisutoimintaa verkkoon ei ole korkea. Pulmia kuitenkin on. Bloginpito vaatii sitoutumista: uusia merkintöjä olisi ilmestyttävä ainakin parin viikon välein. Kuinka muiden töiden ohella ehtii ideoida aiheita ja kirjoittaa? Paras ratkaisu on valita sellainen aihepiiri, josta lankeaa aihelmia ja tekstejä oman työn sivutuotteena. Vapauttaan ei kuitenkaan kannata rajoittaa liikaa, jos vaikka myöhemmin ilmenee sanomisen tarvetta muustakin. Entä miten uskaltaa kirjoittaa organisaation edustajana? Blogi tekstilajina muistuttaa kolumnia. Se puhuu ajankohtaisista asioista ja vaatii persoonallista esitystapaa. Selkeä, vähänkärjekäskin näkökulma saa lukijat osallistumaan keskusteluun. Etusivulla voi valistaa tekstilajia tuntemattomia Kelan tutkimusblogin tapaan: ”Blogissa kirjoittajat tarttuvat ajankohtaisiin aiheisiin ja toivovat keskustelua. Esitetyt mielipiteet eivät välttämättä vastaa Kelan virallista kantaa.” Asiantuntijat siis rohkeasti bloggaamaan omalla nimellään ja äänellään, niin että saadaan järkisisältöjä yhä viihteellisempään mediaympäristöön.

Euroopan unioni jakaa rahastoistaan varoja (eli EU-hilloa) monenmoisiin hyviin tarkoituksiin. Rahan saannista ei kuitenkaan ole haluttu tehdä liian helppoa, vaan hakijan on ensin selvittävä salakielestä. Jo otsikot pelottavat: ”OKM:n hallinnonalan valtakunnallisten ESR-toimenpidekokonaisuuksien hankehaku”. Tarkoin teksteissä kartetaan alle 20 kirjaimen sanoja ja toistellaan monen osan yhdyssanoja, esimerkiksi rakennerahasto-ohjelma. Vaikeita ilmauksia niin kuin toimintalinja ja horisontaaliset erityisteemat ei turhaan selitellä, vaan ne linkitetään monen sivun strategioihin ja ohjelmapapereihin, jotka taas tuovat uudet termit kielikeitosta hämmentämään. Tosimaailma pidetään etäällä, vaikka esimerkit palauttaisivat hyvin hankehöpinät maan pinnalle. Tärkein lienee mielikuvainnovaatiopotentiaalien vakavamielisestä kehittämisestä ilman hyvän kierrettä rikkovia tekoja. Rahoitettujen hankkeiden tuloksiakin kuvattaessa viitataan vain julkaisuihin ja uusiin papereihin, ei havaittavan maailman tapahtumiin. – Miksi näin? Monikielinen EU-ympäristö on poikkeuksellisen vaativa. Jos kirjoittaja työskentelee näin hankalien tekstien kanssa, hänen pitäisi saada suoja-asu ja varoajat. Pitkäaikainen oleskelu EU-kieliympäristössä vaarantaa kielitajun.

Joskus pakko laatia tiedote, vaikka ei haluaisi. Silloin ovela kirjoittaja muotoilee otsikon, joka karsii lukuhalut alkuunsa. Hyvä esimerkki on Nordean viimeviikkoinen asiakaskirje, joka on otsikoitu ”Nordea yksinkertaistaa juridista rakennettaan”. Lukuinnon sammuttavat sanat ”juridinen” ja ”rakenne”, mutta miksei myös pitkä ”yksinkertaistaa”. Oppia älä-lue-tätä-kirjoittamisesta kelpaa ottaa myös EU-hankkeista. Ne joutuvat olemassaolon merkiksi tekemään julkaisuja, oli sanottavaa eli ei. Lukijoita karkoittavat tehokkaimmin elämälle vieraat lyhenteitä sisältävät otsikot: ”EAKR:n ohjelma-alue” ja ”ELLO luo edellytyksiä”. Erityisen sinnikkäät lukutoukat tainnutetaan latteuksilla ”Parannusta ei synny juoksemalla kovempaa, vaan kävelemällä lyhyempi matka” tai kapulakoukulla ”ylimaakunnallisen toimenpideohjelman painopisteala”. Kyllä lähtee, nimittäin lukija.

Lehdet ja somekoulutukset ovat suoltaneet neuvoja siitä, millainen on hyvä Facebook-päivitys. Päivityksiä ohjataan muotoilemaan kuten mainoksia: kuvia pitää aina olla ja niissä mieluiten hymyileviä ihmisiä. Jos värikästä mainoskuvaa ei ole, verkosta poimitaan sopiva video tai linkki. Kaikkein huonoimpana päivityksenä pidetään pelkkää tekstiä: sen huomioarvo on mainosmiesten selvityksissä monta sataa kertaa pienempi kuin kuvapäivityksen. Mutta kas, minun tarpeisiini vastaavat juuri napakat tekstipäivitykset hymynaamoja ja kissankuvia paremmin. Osuvat arkihavainnot, kiteytykset, faktat ja keskustelunavaukset toimivat mielestäni Facebookissakin. Käyttötapa ja -tarkoitus ratkaisevat, miten välinettä käytetään. Vaikka Facebook on viihteellisempi kuin Twitter, sitäkään ei ole pakko valjastaa pelkäksi mainoskanavaksi. Facebook-sivut ja -ryhmät käyvät hyvin opetukseen ja osallistamiseen, kunhan viestintä sovitetaan tavoitteiden mukaiseksi ja unohdetaan höpöohjeet.

Blogiohjeet ja -kirjoitukset muotoillaan usein listoiksi: kymmenen käskyä, viisi vinkkiä, kolme ohjetta bloggaajalle. Olen käynyt yliherkäksi listoille, siksi koetan nykyisin vältellä niitä opetuksessakin. Kaksi blogiohjeiden listaa on kuitenkin saanut armon silmissäni: Riku Vassisen Bloggaamisen kymmenen käskyä ja Glen Longin 20 selkeän tekstin sääntöä. Vassisen kymmenen käskyä puhuu juuri niistä sudenkuopista, joihin asiantuntijat ja virkamiehet putoavat. Vaikka lukijaa kiinnostaa vahva persoonallinen näkökulma, varovainen kirjoittaja ei uskalla ottaa kantaa ja olla oma itsensä. Glen Long puolestaan käskee mennä suoraan asiaan ja käyttää konkreettista kieltä – sanojen pitää näkyä, haista ja maistua. Longin omat ohjeet havainnollistavat sanoman: hän opastaa kirjoittajaa tekemään onnenkeksitestin (ydin on ilmaistava yhdellä lauseella), jakamaan tietoa vainoharhaisen CIA-agentin tapaan (vain välttämätön) ja käyttämään kielikuvia sokerina, joka saa ohjeen maistumaan hyvältä.

Osuuspankin eli nykyisen OP-ryhmän verkkosivuilla nimeen OP on pääte merkitty ilman kaksoispistettä (OPn, OPssa) – ja huonon kauppasuomen tapaan nimistä on vielä pudotettu yhdysmerkit. Kun Salla vinkkasi asiasta, luulin että kyse oli pikkuvirheestä. Tapaus muuttui kuitenkin kiinnostavaksi, kun kävi ilmi, että OP-ryhmä käyttää muuallakin suosituksen vastaista merkintätapaa. Kysyin syytä outoon menettelyyn ja OP vastasi: ”OP-nimen omistajana olemme valinneet tämän kirjoitustavan, koska OP ei ole lyhenne vaan Osuuspankin ja Pohjolan liitosta syntynyt, ryhmällemme rekisteröity erisnimi.” Näin ollen OP siis lausuttaisiin ”op” eikä ”oopee”. Kirjaimittainen lukutapa ”oopee” tuntuisi kuitenkin luontevalta, ja se vaatisi kaksoispisteen ennen päätettä. Jos taas halutaan vakiinnuttaa nimen lausuminen sanana, olisi merkintätapa OPia, OPiin, OPiksi. Kyse ei siis ole niinkään nimestä vaan päätteen merkitsemisen säännöistä. Nimissä olisi sitä paitsi syytä käyttää myös suosituksen mukaista yhdysmerkkiä.

Koulutan virkamiehiä selväkielen käyttöön. Yleensä ohjeistan tiivistämään sanontaa: karsikaa turhat johdattelut, poistakaa toisto ja lyhentäkää ilmauksia. Esimerkiksi vastaus kuntalaisen aloitteeseen lyhenee parhaimmillaan sivun mitasta yhdeksi virkkeeksi, ilman että ydinsisällöstä katoaa olennainen. Tiivistämisessä pääsemme useimmiten yhteisymmärrykseen, ja muokattu teksti säästää sekä virkamiesten että kuntalaisten aikaa ja hermoja. Yksi kysymys kuitenkin tulee esiin toistuvasti: kärsiikö vakuuttavuus, jos asia esitetään lyhyesti ja selväkielisesti? Kun vaikkapa aloitteeseen vastaa yhdellä virkkeellä, tuntuuko aloitteentekijästä, että asiaa ei ole selvitetty perin pohjin? Virkamiehen ehkä uskotaan tehneen työnsä kunnolla, vasta jos hän levittelee yhden virkkeen sisällön sivun mittaiseksi johdattelun, täytesanojen, toiston, pitkien lakisitaattien ja muiden viittausten avulla. Sekä lukijan että kirjoittajan on syytä miettiä, vakuuttaako teksti hänet pituudella vai perusteluilla.

Aika ajoin tulee vastaan ilmaus ”kirjoitin blogin”, jolla kirjoittaja tiedottaa uudesta blogimerkinnästään. ”Blogi” viittaa kuitenkin koko blogisivustoon, ei yhteen blogimerkintään (myös postaus tai blogikirjoitus), mikä painokkaasti Eijan ja Johannan toivomuksesta todettakoon. Ikuisuuskysymykseksi on muodostunut myös tasaisin välein toistuva puhe siitä, onko blog(g)aamisessa ja blog(g)aajassa kaksi vai yksi g:tä. Kahden g:n bloggaus on viime vuosina yleistynyt, ja Kielitoimiston sanakirja antaa sen ainoana vaihtoehtona. Periaatteessa myös yhden g:n muoto olisi käypä johdos blog-lainasanasta, sillä astevaihtelu koskee yleensä konsonantteja k, p ja t. Vain harvoissa tapauksissa se ulottuu soinnillisiin konsonantteihin b ja g. Blogaamista yhdellä g:llä ovat usein suosineet juuri varhaiset omaksujat. Itse olen päätynyt siihen, että hyväksyn molemmat vaihtoehdot enkä lähde korjailemaan alkuperäisiä blogaajia. Samaa periaatetta noudatan surf(f)ailussa, sen sijaan golfaamisessa vaihtelua ei edes esiinny. Bloginpitäjien nimitykset eivät näytä viidessä vuodessa muuttuneen: suosituimpia ovat edelleen bloggaaja, bloggari ja blogisti.